Minun oli tarkoitus tehdä tämä blogikirjoitus vasta kun koko viikko on takana. Mutta teen sen nyt, koska tunnen itseni taas kerran täysin epäonnistuneeksi.
Yhtäkkiä eilen illalla, kun jo olin hakeutumassa kohti sänkyä, löysin itseni päivällä ylitse jääneiden keitettyjen perunoiden ääreltä. Otin yhden käteeni, ja sipaisin voita päälle. Hyvää. Kai voin toisenkin syödä. Laitoin vähän reilummin voita päälle. Aivot ruksahtivat jonkinlaiseen vikatilaan.
Yhtäkkiä söin neljä leipää ja kaavin voita päälle kuin lapiolla. Oivariinia meni vähintään pari ruokalusikallista per leipä. Kietaisin vielä kalkkunafilettä ympärille. Yhtäkkiä ajattelin: "Syö sitten. Ei tässä mitään hävittävää enää ole". Hain kolme perunaa lisää ja toistin saman voi-ylilyönnin niihinkin. Se tuntui pahoinpitelyltä. Naamaan vaan, selkärangaton olento. Ota apina tuosta vielä banaani. Olo oli jo jotain aivan muuta kuin hyvä, mutta hain loputkin neljä perunaa ja tungin ne naamaani. Koko sessio kesti reilut viisi minuuttia.
Kävelin sänkyyn itseäni vihaten. Miten voi ihminen olla niin degeneroitunut ettei pysty hallitsemaan edes omaa syömistään. Epäonnistunut paskakasa.
En ole ikinä ennen pitänyt ruokapäiväkirjaa, mutta uskon että tämä on hyvä juttu. Nyt jo ilman asiantuntija-apuakin tunnistan pari seikkaa jotka yhdistävät näitä hetkiä jolloin BED-man ottaa vallan ja kytkin luistaa. Niihin päiviin yhdistyy ainakin kolme asiaa: kalorien kyttääminen, normaalia isompi hiilihydraattimäärä normaaliruokien yhteydessä, mutta ennenkaikkea: normaalia myöhäisempi nukkumaanmeno ja se että jään hereille yksin.
Nyt aamulla asiaa mietittyäni olen iloinen siitä että pääsen tarkastelemaan asiaa yhdessä asiantuntijan kanssa. En pidä ollenkaan mahdottomana, että on löydettävissä jonkinlainen tasapainotila. Lisäksi kiitän itseäni siitä, että minulla on tämä blogi, jonka avulla pystyn käsittelemään tällaisiakin asioita.
