Kuun kääntöpuoli

Tämä kirjoitus sai alkunsa kun vaihteeksi mietin,  miksi oikeastaan kirjoitan tätä blogia.  Mietintä käynnistyy tyypillisesti silloin, kun olen syystä tai toisesta itseeni, tekemisiini ja ajatuksiini läpikotaisen tyytymätön ja mieleni tekisi tuhota pienimmästäkin syystä virtuaaliset todisteet omasta olemassaolostani. Siis, arviolta joka toinen päivä. :)

Tällä kertaa yhtenä alkukipinänä toimi myös valtava hamahelmipurkki, joka kaatui, kun raivosin tyttärelleni eilen mitättömästä asiasta. Siinä miljoonia pikkuriikkisiä hamahelmiä lattialta kerätessä oli aikaa miettiä.

Kannan  mukanani sekä persausta että hymyilevää naamaa. Ja usein vain sitä ensimmäistä.  Tarkemmin ajatellen olen oikeastaan  melko taitava pessimisti, stressaaja ja lahjakas oman ja toisten ilonpilaaja.

Joskus, kun maailmaa katsoo, se näyttää tältä:

Olet New Yorkissa Time Squarella, mutta vain sana DIE hyppää silmillesi.

Olet geokätköilemässä ja katsot upeita luonnon taideteoksia, mutta näetkin vain menetyksen, tuhon ja madot.

Saavut jännittävään suurkaupunkiin. Näet vain sen, että taksi veloittaa ylihinnan, taivaalla odottaa pyörremyrsky ja Mersun iskarit antoivat periksi viime vuosituhannella. Ikkunassa on  iso linnunpaska ja kamera tarkentaa siihen.

Istut Starbucksissa viihtyisällä huoltoasemalla, ympärilläsi kuhisee iloisia ihmisiä. Näet vain ihran peittämän syömäkilpailumainoksen.

Negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset vahvistavat toinen toistaan. Ne osaavat luoda ympärille jopa niin vahvan voimakentän, että sisimmältään positiiviset asiat muuttuvat negatiivisiksi.  Sitten taas joskus samat asiat näkee ihan toisin. Se toimii molempiin suuntiin.

Positiivisuuden voimakentässä negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset ovat hyviä uutisia. Haasteita, seikkailua, vaihtelua. Pahimmillaankin vain elämää.

Olen ehkä luonteeltaani vähän bi-polaarinen elukka. ("Ai vähän?!", sanoisivat eräät lähimmäiseni :)

Esimerkiksi, kun Eagleman-projekti on takana, olen kyllä rehellisesti sanottuna hieman tyhjiössä, monella tapaa. Kysymys kuuluukin kai, millä sen tyhjiön täyttää: plussalla vai miinuksella.

Tajusin tuossa eilen, vai oliko se viime torstaina tai oikeastaan jo kauan sitten sen, miksi minä kirjoittan tätä blogia. Ja miksi se on sellainen kuin on: enempi eeppinen kuin toteavan harmaja.

Taidan kirjoittaa tätä blogia lähinnä itselleni ylläpitääkseni jumppa-osa-alueella  eräänlaista punaista kiipeilijän turvaköyttä. Se on se motiivi.

Keinona minulla on tehdä menneistä tapahtumista turvaköyteen solmu, jolle voi astua, ettei tipuisi ihan pohjalle. Tärkeintä on kuitenkin tiukka tarttumaote. Ne ovat niitä hulluja, ei liian kaukana olevia haasteita.

Blogia kirjoittaessani pääsen maalaaman sekä mennyttä että tulevaa rauhassa ja lisäämään siihen vähän juuri sellaisia sävyjä kuin haluan.  Usein tuntuu käyvän niin, että korostamani asiat muuttuvat itselleni erityisen tosiksi.

Taidan haluta käyttää elämässäkin entistä enemmän posiitivisia sävyä.

... jaha, taas jotain *SKAA meressä! Ei, vaan miljoona ruusun terälehteä Vapaudenpatsaan edessä kiitoksena rohkeudesta.