Viime blogikirjoituksen hetkellä, josta ei muuten ole kauan, olin ajautunut surkuttelun syövereihin. Itseään ruokkivaan tilaan, suoranaiseen valitusvorteksiin.
Nyt on niin, että tästä blogista ja tuon ruikutuksen kirjoittamisesta oli hyötyä.
Siinä ruikuttaessa, ja ruikutuksia kirjalliseen muotoon pukiessa oikeastaan nimittäin ensimmäisen kerran tajusin, että tämähän on nyt yhtä ruikutusta, ja oikeastaan täysin ilman pohjaa.
Vielä sunnuntai meni siinä ruikutellessa. Illalla kävin pitkän 34km juoksulenkin, jonka ajattelin toimivan jonkinlaisena tyhjentimenä tai jotain.
Pirkkalassa, Rajasalmen sillalla mies oli virittänyt kameran telineelle valmiiksi kuvatakseen auringonlaskua, vaihdoin muutaman sanan ja ihastelimme maisemia. Pari sataa metriä myöhemmin Jänis nousi edessäni tienvieressä takajaloilleen. Katsoi varovasti ympärilleen ja molempiin suuntiin niinkuin tarkka ekaluokkalainen ja säntäsi sitten ripeästi tien yli. Siitä se jatkoi vielä matkaansa iloisesti pomppien vieressä kulkevan moottoritien liittymän yli. Mäiskis. Pupun elämä päättyi pakettiauton keulaan.
Siinä kolmen ja puolen tunnin aikana ei paljon päässä pörissyt, mutta tuo kuva ja tilanne jäi mieleen.
Ei se lenkki ihmeitä tehnyt, ja lenkin jälkeen ei tuntunut vielä yhtään miltään muulta kuin väsyneeltä ja oikeastaan sama ruikutus jatkui. Samoin maanantaina levitin edelleen ympäristöön surkutusta, ruikutusta ja pahaa ilmaa kuin ympäristömyrkkyä, jotenkin vanhasta tottumuksesta.
Sitten erinäisten pikku juttujen takia ja kautta aloin jotenkin aluksi keinotekoisestikin olla enemmän ruikuttamasta asioista, vaan tehdä ja puhua enemmän kivoja juttuja. Vältellä negatiivisia asioita. Kuunnella iloista musiikkia melankolisen rytinän sijaan. Ja niin siinä on nyt sitten käynyt parissa päivässä, että enpä osaa sanoa että minua mikään nyt harmittaisi, Kaikki on samallalailla kuin ennenkin, mutta samat asiat mitkä viimeksi *tutti eivät sitä nyt enää tee.
Jänikselle kiitos.
