Helsinki City Marathon 2017

Ennakko.

Ennakkoon ajattelin että en todennäköisesti pysty juoksemaan koko Helsinki City Marathonin mittaa rinkan kanssa.  Kesä-heinäkuun aikana juoksukilometrejä on kyllä kertynyt kohtuullisesti, mutta juoksujen ajatus on ollut lähinnä voiman keruu, kropan totuttaminen rinkkaan ja jalkojen siedätys iskutukseen. Lyhyitä lenkkejä. Kestävyyskunto oli täysi arvoitus.

Kun sitten selvisi, että maraton juostaan helteessä, pidin todennäköisenä että en selviä edes ensimmäisestä puolimaratonin mittaisesta kierroksesta.

Halusin kuitenkin lähteä Helsinkiin kahdesta syystä: toisaalta saadakseni selville miten jäljellä oleva puolet harjoittelusta tulee käyttää ja ennenkaikkea siksi että halusin saada eteenpäin viestiä Apurinkasta ja keräyksestä Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon.

Vaikka arvelin, että maraton todennäköisesti jää kesken, fiilis lähdössä oli huippu. Juttelin heinäkuussa Nuorgamista Helsinkiin juosseen Jupen ja Tahkolla tripla-triathlon-täysmatkaa tahkonneiden Juhan ja Juhanan kanssa, tutustuin Tamperelaiseen suunnistaja-ultrajuoksijaan Jukkaan ja tapasin monta muuta tuttua.

Kaksi Tahkon ihmemiehistä, Juha Ja Juhana

Kuumuus.

Kun sain tietää, että lauantaina Helsingissä on helle, olin melko varma että joudun keskeyttämään tai ainakin luopumaan rinkasta jo ensimmäisen kierroksen aikana. Kun lämpötila nousee yli viidentoista asteen, kuumuudesta tulee suurin menoa rajoittava tekijä. Yli kahdenkymmenen asteessa en pysty juoksemaan rinkan kanssa yhtäjaksoisesti yli kymmentä minuuttia. En vain kykene haihduttamaan yhtä monta wattia lämpöä kuin tuotan. Kroppa ylikuumenee.

Surffasin etukäteen, mistä tunnistan lämpöhalvauksen ennusmerkit, jos sellaisen saan: hikoilun loppuminen, heikotus, pahoinvointi ja sekavuus. Kirjoitin Kestävyyttä Pintakaasulla Facebook -ryhmään toiveen saada vettä niskaan, jos joku on tulossa reitin varrelle.

Kuumuus oli mieletöntä. HCM-talkooväki oli kuitenkin tehnyt uskomattoman hyvät järjestelyt. Juomapisteitä oli erittäin tiheään. Kaadoin ain kaksi kupillista vettä päähän, ja kaksi rinkan ja selän väliin. Näin jokainen juottopiste tarkoitti sitä, että viitisen minuttia olo oli lauhtunut.

Ehkä kuitenkin ratkaisevinta oli se, että sain juomapisteidenkin välillä vettä niskaan - kaikkiaan neljä kertaa.  Oheisessa kuvassa kokonaisen pullollisen. Kiitos!

Pullotettua pelastusta. Kuva: Petteri Jokela (Petterin HCM 2017 kuvat flickr-palvelussa)

Jos tuli elokuinen helle yllätyksenä, niin jotain vielä käsittämättömpää oli tulossa.

Myrsky.

Pilvet taivaalla tummenivat hiljalleen, vaisu tuuli alkoi hiljalleen yltyä. Kaukaisuudesta kuului satunnaista ukkosen jyrinää. Sitten, aivan hetkessä, kahdessa-kolmessa minuutissa kaikki muuttui. Pimeni, mieletön tuuli, vaakasuora vesisade ja rakeet hakkasivat. Kymmeniä salamaniskuja peräperää. Puita kaatui, paksuja oksia tippui tielle. Osa ihmisistä joutui paniikkiin, ehkä itsekin. Epävarman hetken jälkeen lähdimme kuitenkin eteenpäin talon sivustaa pitkin, ymmärsin että  turvallisinta ja tärkeintä on nyt päästä täältä puiden keskeltä ja Kuusisaaresta pois.

Sillalle oli kaatunut iso kuusi, jonka toinen pää nojasi siltakaiteesen.  Tönimme ja potkimme puuta selvittääksemme, kestääkö kaide vai rysähtääkö puu alas.  Juoksijat päättivät ryömiä puun alta. Itse en ensimmäisellä kerralla mahtunut rinkan kanssa. Sitten yhtäkkiä muistin viime talven Palomies-haasteen ja palovarustuksen kanssa ryömimisen. Olin toisella puolella.

Kaarisilta heilui, ja toinen juoksija tuli aivan viereeni. Trombi, tai jotain puhalsi mereltä. Seilasin sillan puolelta toiselle, mutta pääsimme yli.  Edessä vilkkui hälytysajoneuvon valot. Yksi puu oli tiellä, toinen auton päällä. Kiersimme puun, ja tulimme tulvaan, jossa  oli kahlattava polven syvyisessä vedessä.

Kun hurjin myrsky oli ohi, huomasin juosseeni yli puolituntia aivan huomaamatta. Kilometrejä oli takana jo yli kolmekymmentä. Olo oli viileä ja voimakas. Tiesin, että jaksan maaliin.

Nyt.

Minulle selvisi HCM:llä, että kestävyyskunto riittää jo nyt.  Muutakin positiivista oli:

- juoksin ilman geelejä, pelkällä urheilujuomalla. Kun otan matkalla lisäenergiaa, pääsen kenties kovempaa. Nyt siihen ei olut tarvetta.

- viime vuonna vatsa- ja selkälihakset väsyivät niin että juoksun loppupuolella en saanut pidettyä ryhtiä kasassa ollenkaan ja juoksu meni hankalaksi. Nyt jaksoin hyvin. Selvästikin kuntosalilla käynnistä on ollut hyötyä. Lisäksi käyttöönottamani Tritanium eXtend kompressiopaita auttaa pitämään ruodun ryhdissä. Se myös hengitti tosi hyvin.

- Savotta jääkäririnkan kannosta ei jäänyt mitään jälkiä. Se kulkee mukana melkein kuin osa kehon ruumiinpainoa.

Pari päivää mietittyäni vähensin rutkasti harjoitusohjelman kilometrejä ja muutin harjoitusohjelman luonnetta.  Keskityn keräämään tarvittavat voimat siihen että jaksan kantaa Vantaan maratonilla 13 kg enemmän kuin nyt Helsingissä, eli 36.3 kiloa (80 paunaa). Kokeilin eilen 34-kiloista rinkkaa viiden kilometrin lenkillä. Tekemistä on paljon!

Reilun kahden viikon päästä on vuorossa Lahdessa Halfmarathon Weekend ja Vesijärven puolikas. Tuolloin kannan 34 kilon rinkkaa.

Lahden puolikkaan hintakynnys nousee tänään, muista ilmoittautua heti!

Ansassa

Voisin kertoa ilosanomaa liikunnan riemusta. Siitä, kuinka työpäivän jälkeen odottava treeni saa minut jaksamaan ja siitä kuinka sitten terveellisen mutta kohtuullisen välipalan jälkeen innosta piukkana kiskon ihonmyötäisen kompressioasun päälle, juoksen aistit tötteröllä ja tunnen eläväni joka solulla.

Voisin ihan helposti, mutta valehtelisin.

Se, että pysyn harjoitusohjelmassa ei perustu yksinomaan siihen että se olisi jollain tapaa ihanaa. Aika usein se on aivan perseestä, ja joudun väkisin kiskomaan itseni liikkeelle. Juoksu on usein alusta loppuun selviytymistaistelua.

Siinä tultiin avainsanaan, selviytymiseen. Se on minun juttuni. On ollut aina. Saan mielettömät kiksit selviytymisestä päivä-, viikko- ja erityisesti projektitasolla.

Selviytyminen tarkoittaa minulle sitä, että löydän itseni tilanteesta josta selviäminen ei ole todennäköistä ilman suunnitelmaa ja toimintaa. Se  alkoi vuonna 2009, kun päätin selviytyä Mayojen maailmanlopusta 20.12.2012 ja läpäistä tuohon mennessä triahtlon täysmatkan.

Sittemmin minusta on tullut melko taitava selviytymisansoittaja. Kun syntyy halu ja haave jonkin projektin toteuttamisesta, ansoitan itseni.

Otetaan esimerkiksi nyt käynnissä oleva 80 paunan rinkkamaraton Guinness-ennätysprojekti, Apurinkka-maraton. 80 paunaa on 36.3 kiloa. Nyt on niin, että kun kokeilin tuon painoista rinkkaa selkääni toukokuussa, ajatus maratonin juoksemisesta sen kanssa tuntui mahdottomalta. Sain hädintuskin rinkan selkääni, se sattui ja jalkojen lihakset eivät kyenneet juoksuaskeliin. Nyt harjoitusohjelmasta on puolet takana, eikä minulla vieläkään olisi toivoakaan selvitä maaliin tuon rinkan kanssa. Mutta,  minun on selviydyttävä, sekä juoksusta että lahjoitusten keräämisestä.

- olen sitoutunut ennätysprojektin hakemalla lähtöluvan ja ohjeet Guinness World Recordsilta.

- olen julkistanut projektin sekä sen että aion parantaa ennätystä lähes tunnilla. Se tapahtuu lähes automaattisesti, kunhan juoksen koko matkan. Ja minun on juostava, koska kävellen en saa pidettyä ryhtiä kunnossa, vatsalihakset ja selkäranka romahtavat.

- olen luvannut kerätä 80 paunaa (36.3 kg, 4270 * 2 euron paino) lahjoituksia SPR:lle.

- olen tehnyt sopimuksen jokaisen lahjoittajan kanssa. Sinä lahjoitat minä juoksen. » Ole hyvä, lahjoita tästä!

- siksi olen suunnitellut ja tehnyt parhaan mahdollisen harjoitusohjelman.  Tiedän, että jos seuraan harjoitusohjelman viitoittamaa reittiä, selviän 14.10 maratonista rinkan kanssa.

- siksi toteutan jokaisen viikon harjoitusohjelmasta suunnitelman mukaan, ja mietin tarkkaan tarvitseeko esimerkiksi harjoitusten järjestystä  muuttaa, että selviydyn viikosta paremmin.

Siksi lähden tämän kirjoitettuani juoksemaan vesisateeseen 27 kg rinkan kanssa. Illalla menen punttisalille vahvistamaan hartioita ja selkää. Huomenna juoksen 25 km ilman rinkkaa, ja 5 rinkan kanssa.

Olen rakentamassani ansassa, ja rakastan sitä.