Ennakkoon ajattelin että en todennäköisesti pysty juoksemaan koko Helsinki City Marathonin mittaa rinkan kanssa. Kesä-heinäkuun aikana juoksukilometrejä on kyllä kertynyt kohtuullisesti, mutta juoksujen ajatus on ollut lähinnä voiman keruu, kropan totuttaminen rinkkaan ja jalkojen siedätys iskutukseen. Lyhyitä lenkkejä. Kestävyyskunto oli täysi arvoitus.
Kun sitten selvisi, että maraton juostaan helteessä, pidin todennäköisenä että en selviä edes ensimmäisestä puolimaratonin mittaisesta kierroksesta.
Halusin kuitenkin lähteä Helsinkiin kahdesta syystä: toisaalta saadakseni selville miten jäljellä oleva puolet harjoittelusta tulee käyttää ja ennenkaikkea siksi että halusin saada eteenpäin viestiä Apurinkasta ja keräyksestä Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon.
Vaikka arvelin, että maraton todennäköisesti jää kesken, fiilis lähdössä oli huippu. Juttelin heinäkuussa Nuorgamista Helsinkiin juosseen Jupen ja Tahkolla tripla-triathlon-täysmatkaa tahkonneiden Juhan ja Juhanan kanssa, tutustuin Tamperelaiseen suunnistaja-ultrajuoksijaan Jukkaan ja tapasin monta muuta tuttua.
Kaksi Tahkon ihmemiehistä, Juha Ja Juhana |
Kuumuus.
Kun sain tietää, että lauantaina Helsingissä on helle, olin melko varma että joudun keskeyttämään tai ainakin luopumaan rinkasta jo ensimmäisen kierroksen aikana. Kun lämpötila nousee yli viidentoista asteen, kuumuudesta tulee suurin menoa rajoittava tekijä. Yli kahdenkymmenen asteessa en pysty juoksemaan rinkan kanssa yhtäjaksoisesti yli kymmentä minuuttia. En vain kykene haihduttamaan yhtä monta wattia lämpöä kuin tuotan. Kroppa ylikuumenee.
Surffasin etukäteen, mistä tunnistan lämpöhalvauksen ennusmerkit, jos sellaisen saan: hikoilun loppuminen, heikotus, pahoinvointi ja sekavuus. Kirjoitin Kestävyyttä Pintakaasulla Facebook -ryhmään toiveen saada vettä niskaan, jos joku on tulossa reitin varrelle.
Kuumuus oli mieletöntä. HCM-talkooväki oli kuitenkin tehnyt uskomattoman hyvät järjestelyt. Juomapisteitä oli erittäin tiheään. Kaadoin ain kaksi kupillista vettä päähän, ja kaksi rinkan ja selän väliin. Näin jokainen juottopiste tarkoitti sitä, että viitisen minuttia olo oli lauhtunut.
Ehkä kuitenkin ratkaisevinta oli se, että sain juomapisteidenkin välillä vettä niskaan - kaikkiaan neljä kertaa. Oheisessa kuvassa kokonaisen pullollisen. Kiitos!
Pullotettua pelastusta. Kuva: Petteri Jokela (Petterin HCM 2017 kuvat flickr-palvelussa) |
Myrsky.
Pilvet taivaalla tummenivat hiljalleen, vaisu tuuli alkoi hiljalleen yltyä. Kaukaisuudesta kuului satunnaista ukkosen jyrinää. Sitten, aivan hetkessä, kahdessa-kolmessa minuutissa kaikki muuttui. Pimeni, mieletön tuuli, vaakasuora vesisade ja rakeet hakkasivat. Kymmeniä salamaniskuja peräperää. Puita kaatui, paksuja oksia tippui tielle. Osa ihmisistä joutui paniikkiin, ehkä itsekin. Epävarman hetken jälkeen lähdimme kuitenkin eteenpäin talon sivustaa pitkin, ymmärsin että turvallisinta ja tärkeintä on nyt päästä täältä puiden keskeltä ja Kuusisaaresta pois.
Sillalle oli kaatunut iso kuusi, jonka toinen pää nojasi siltakaiteesen. Tönimme ja potkimme puuta selvittääksemme, kestääkö kaide vai rysähtääkö puu alas. Juoksijat päättivät ryömiä puun alta. Itse en ensimmäisellä kerralla mahtunut rinkan kanssa. Sitten yhtäkkiä muistin viime talven Palomies-haasteen ja palovarustuksen kanssa ryömimisen. Olin toisella puolella.
Kaarisilta heilui, ja toinen juoksija tuli aivan viereeni. Trombi, tai jotain puhalsi mereltä. Seilasin sillan puolelta toiselle, mutta pääsimme yli. Edessä vilkkui hälytysajoneuvon valot. Yksi puu oli tiellä, toinen auton päällä. Kiersimme puun, ja tulimme tulvaan, jossa oli kahlattava polven syvyisessä vedessä.
Kun hurjin myrsky oli ohi, huomasin juosseeni yli puolituntia aivan huomaamatta. Kilometrejä oli takana jo yli kolmekymmentä. Olo oli viileä ja voimakas. Tiesin, että jaksan maaliin.
Nyt.
Minulle selvisi HCM:llä, että kestävyyskunto riittää jo nyt. Muutakin positiivista oli:
- juoksin ilman geelejä, pelkällä urheilujuomalla. Kun otan matkalla lisäenergiaa, pääsen kenties kovempaa. Nyt siihen ei olut tarvetta.
- viime vuonna vatsa- ja selkälihakset väsyivät niin että juoksun loppupuolella en saanut pidettyä ryhtiä kasassa ollenkaan ja juoksu meni hankalaksi. Nyt jaksoin hyvin. Selvästikin kuntosalilla käynnistä on ollut hyötyä. Lisäksi käyttöönottamani Tritanium eXtend kompressiopaita auttaa pitämään ruodun ryhdissä. Se myös hengitti tosi hyvin.
- Savotta jääkäririnkan kannosta ei jäänyt mitään jälkiä. Se kulkee mukana melkein kuin osa kehon ruumiinpainoa.
Pari päivää mietittyäni vähensin rutkasti harjoitusohjelman kilometrejä ja muutin harjoitusohjelman luonnetta. Keskityn keräämään tarvittavat voimat siihen että jaksan kantaa Vantaan maratonilla 13 kg enemmän kuin nyt Helsingissä, eli 36.3 kiloa (80 paunaa). Kokeilin eilen 34-kiloista rinkkaa viiden kilometrin lenkillä. Tekemistä on paljon!
Reilun kahden viikon päästä on vuorossa Lahdessa Halfmarathon Weekend ja Vesijärven puolikas. Tuolloin kannan 34 kilon rinkkaa.
Lahden puolikkaan hintakynnys nousee tänään, muista ilmoittautua heti!