Amsterdamin maraton

Vuoden päähaave onnistui! Läpäisin ensimmäisen maratonini Amsterdamissa. Jaksoin juosten koko matkan ja voimia riitti kunnon loppukiriinkin.

Huhtikuussa Berliinin puolimaratonilla asetin painorajaksi maraton-osallistumiselle 120 kiloa. Kilojen karistus suunnittellusti ei kuitenkaan toteutunut: paino jämähti kesän jälkeen tasolle 126-128kg, vaikka en varsinaisesti mitään mässäys-feastejä harjoittanutkaan. Painoa oli siis reissussa mukana likimain saman verran kuin Berliinissäkin. Ehkä kilo-pari vähemmän.

Reissuun lähdettiin kuitenkin saman porukan kanssa kuin viime keväänä Berliinin puolimaralle. Lensimme Helsingistä KLM:n siivin Amsterdamiin perjantai-aamulla. Perjantai ja lauantai menivät tiukassa viimeistelyssä ja taistelukentän vivahteiden analyysissa sekä mentaalipsyykkauksessa. Kuvassa tankkausjuoma Screaming 'O'

Parin päivän herkistelyn jälkeen lähtö tapahtui sunnuntaiaamuna 09:30 stadionilta, jossa pidettiin vuoden 1928 kesäolympialaiset. Ilmoittautuneitakin oli melkein kuin olympialaisissa: 81 eri kansallisuutta. Yhteensä 35000 juoksijaa lähti matkaan - josta noin kolmasosa maratonmatkalle.

Keli oli likimain täydellinen. Aamulla noin kymmenen astetta, josta se kohosi lähtöpaikalle siirtymisen aikana varmaankin jo 13-15 asteeseen ja edelleen kisan aikana muutamia asteita.

Tulimme stadionille vain parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, joten Bajamaja-käynnin jälkeen löysin itseni stadionille kiemurtelevan tiiviin juoksijajonon perästä. Kenialaiset ja muu kärkiryhmä juoksi jo stadionilta ulos, ennenkuin me häntäpäässä pääsimme sisään ja lähtöviivalle johtavalle ratakierrokselle. Tunnelma stadionin sisällä oli kuin mehiläispesässä. Porukkaa oli kuin pipoa, myös katsomossa.

Viimein pääsin minäkin yli lähtöviivan ja hyvin pian joukko harveni sen verran, että pystyi siirtymään juoksuaskeliin. Parisataa metriä juostuani huomasin kiusallisen oireen: ihonmyötäiset kompressioshortsit valuivat alas vyötäröltä ja kohti pyllynposkia. Ja taas pian parin sadan metrin päästä sain jälleen olla kiskomassa housuja ylös. Juuri kun ajattelin, että juostaan sitten uljaasti persposket paljaana, olin ilmeisesti generoinut sen verran hikeä, että housut liimautuvat kiinni.

Edeltävällä viikolla olin koittanut keksiä kaikenlaisia mahdollisia panikoitumiskeinoja. Niinpä olin saanut päähäni, että suurin ongelmakohta ja sudenkuoppa on epäonnistua nestetankkauksessa ensimmäisten kahden tunnin aikana. Senpä takia ajattelin, että koska olen muutenkin läski, voin ottaa ihan hyvin selkään vielä pari kiloa lisää.

Juomareppuni maratonilla, Camelbak Fairfax 1.5l

Camelbakin Fairfax-juomareppu osoittautuikin erinomaiseksi ostokseksi. Se oli minulla selässäni nyt ensimmäistä kertaa, eikä esimerkiksi hiertänyt kertakaikkiaan ollenkaan. Eikä lisäpainokaan tuntunut merkittävältä taakalta. Repun kanssa saatoin ohittaa ensimmäiset juomapisteet kaikessa rauhassa vauhtia muuttamatta. Luulen, että sillä ja tasaisella juomisella oli oikeasti iso merkitys. Tyhjensin repun 1.5 litraa varsin hiilihydraatti ja suolapitoista urheilujuomaa ennen 20km kohtaa, jossa kohtasin hymyilevän maraton-tiimini, joka oli monivivahteisten seikkailujen jälkeen voittanut vastoinkäymiset ja odotti hymyssäsuin. Tiimi otti kamelin selästä.

Kävin vielä moikkaamassa Bajamajaa oikein antaumuksella, ja näin matka jatkui yhteensä varmaan vielä kilon kevyempänä (tai vajaa kolme, jos vertaa alun juomakuormaan.)

Seuraavalla huoltopisteellä, joka tuli vastaan n. 22km kohdalla söin muistaakseni viisi banaaninpuolikasta ja join kaksin käsin vettä. Tämän jälkeen lähdin kiristämään vauhtia. Vauhtia löytyikin lisää, ja erityisesti nimeäni suorastaan kiljuva sambatyttöryhmä siivitti minut hurjaan lentoon. Lento tyssäsi kuitenkin johonkin n. 32 km päätteille, josta seuraavat 8km kamppailin kramppeja vastaan. Tuntui, että millä tahansa askeleella jalka voi pettää kerrasta alta. Eikä tunnelmaa auttanut se, että jokapuolella ympärillä kanssajuoksijoille tuntui käyvän juuri niin. Kaikkiaan kuitenkin jälkimmäinen puolikas meni kovempaa kuin ensimmäinen: ajat olivat 2:27 ja 2:21.

Liimauduin iloluonteisen kahden brittitytön ja pojan ryhmän perään ja se oli varmaankin eräänlainen pelastus. He olivat niin hyvällä tuulella, vaikka heilläkin selvästi koivet kramppailivat, että jotenkin sain uskoteltua itselleni että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Noin 40km kohdalla päätin, että stadionille tultua juoksen aivan urku auki loppumatkan.

Ja loppukirin myös tein. Oheisessa videotodisteessa Läskimaija on ulkokurvista esiin sikoutuvua kaikkien ohi juokseva ISO höllyvä mustanpuhuva ihramöykky. Elämäni parhaita hetkiä. » video. Aika maalissa 4:49:32.

Tämä ei jää tähän!

// 126.9 kg - seuraavaksi motivaatiota juoksuihin kumpuan Rautaveden puolimaratonista 5.11.

Kynnen irtoaminen voi kestää jopa 36 päivää

Olisi voinut jäädä tämäkin kiinnostava tieto saamatta ilman juoksuharrastusta!

Juoksin 4.9, eli 36 päivää sitten Varalan puolimaran numeroa liian pienillä lenkkareilla. Pottuvarpaan kynsi oli heti juoksun jälkeen musta, mutta irtosi vasta nyt.

Jos olet aloitteleva lenkkeilijä, ja haluat kokea saman - esimerkiksi kirjoittaaksesi siitä blogiisi - kannattaa siis valita erityisesti pidemmille lenkeille lenkkarit jotka sopii napakasti jalkaan! :)

Yli 125kg maratoonareita - onko heitä?

Olen googlannut useina iltoina, ja tunnustetaan nyt että työpäivinäkin, etsien vertaisryhmää muista oikeasti painavista, ylipainoisista, isokokoisista, painollisesti haasteellisista tai sanoseihanmiten haluat - *tun läskeistä maratoonareista. Kun Amsterdamiin on enää kymmenisen päivää aikaa, olisi kiva löytää materiaalia jonka ympärille rakentaa omille ajatuksille, odotuksille ja tavoitteille jonkinlainen viitekehys.

Olen löytänyt lähinnä kolme eri muodoissa toistuvaa tarinaa:

1) "Kuinka muutuin yli 120-kiloisesta lortista maratoonariksi"
2) Sumopainija läpäisi maratonin maailman raskaimpana
3) "Hauska baarivedonlyönti johti elämänmuutokseen".

Olenko yksin? Olenko vitsi? Huhuu, onko muita painavia juoksijoita?!!!!!

Löysin kuvan ruokalautasestani noin 1.5 vuoden takaa.

* Edit: 1) Ex-obese man to race in national triathlon, 2) One man's 120 pound journey.

Juoksutaksilla Pirkan hölkkään 2.10.2011

Kello soi aamulla 06.45. Käytin koiran pihalla ja pienellä kävelylenkillä. En ole koskaan, ihan oikeasti koskaan, nähnyt niin kaunista auringonnousua. Aurinko tuntui kuin vetävän usvaverhon peittoa pois, paljastaen hiljalleen kauniin joka aistiin tunkeutuvan syksyisen uuden päivän.

Aamiaiseksi söin jotain todella outoa. Eilisiltana keittämiäni punajuuria. Tykkään punajuurista ja koska olen sitoutunut hörhöilemään - tieteen nimessä - löytäessäni edes etäisesti uskottavaa ravinneainehöpötystä (Punajuuresta valmistetun mehun juominen parantaa selvästi kestävyyttä), niin minkäs teet. Lisäksi join puolisen litraa mustikkasoppaa ja tuoremehua.

Tilasin taksin lähtöpaikalle siirtymistä varten. Osin siksi, että niin sain nukkua hieman pidempään ja toisaalta siksi että ajatus juoksutaksista oli hykerryttävä :) Taksikuskeille ominaiseen tyyliin kuljettaja sulatti yllättävän kevyesti sen, että joku on on päättänyt käyttää sunnuntaiaamun ja aamupäivän juoksemalla Valkeakoskelta 33 kilometriä Tampereelle. Eikä hän yllättynyt siitäkään, että paikalla oli noin parituhatta muutakin juoksijaa. Myös meidät reilulla ylinopeudella ohittanut puolalaisauto seisoi parkkipaikalla.

Koko hölkkätapahtuma henkii hyvää mieltä, lähdöstä alkaen.

Keli oli mitä parhain. Raskaimmaksi osoittautuvat ne osuudet, jossa juostiin tiiviihkössä letkassa kapeaa polkua. Raskasta se on ehkä siksi, että ei voi vapaasti päättää omaa juoksunopeuttaan. Hölkkäseurani on kuitenkin aivan parasta, hyvää mieltä levittävää ettei siinä jaksa paljon surkutella. Ja kun taukopaikalla saa aivan jumalaista mustikkasoppaa, suolakurkkuja ja tiesvaikkamitä niin mikäs siinä on juostessa.

Pysähdyimme reilusti joka taukopaikalla. Maaliin saavuin ajassa 4h19min. Ihan sopiva loppukirmaisu ennen kahden viikon päästä vastaan tulevaa Amsterdam- loppumonsteria.

Motivationaalinen viesti: elämä on trikkikuva

Fyysisesti juoksu eilen tuntui hankalalta, raskaalta, nykivältä. Väärältä. Yleismieliala on kuin kerosiinissa uitetulla piikkisialla. Kaikki ulkomaailmasta tulevat, tarkoitukseltaan positiivisetkin, signaalit tuntuvat bensalta murjotuksen liekkeihin. Vielä viikko sitten ennen puolimaraa olin liekeissä sekä henkisesti että fyysisesti.



Mutta,  elämänkuvamanipulaatio onkin kuuminta hottia!

Oletko huomannut, että kuvan olennaisimpien yksityiskohtien sävyt näyttävät kirkkaammilta kun niitä katsoo  tummanpuhuvaa taustaa vasten. Ehkä liikunnan arjesta ja noin ylipäätään elämän normipäivistä tekee vielä paremman taustalla olevat muistot näistä AIVAN PERSEESTÄ olevista hetkistä. :)

Jäniksenmestästystä - Tampere puolimaraton

Kirmasin Tampereen ensimmäisen keskustapuolimaratonin. Lähtö keskustorilta, josta juostiin Siperian/Finlaysonin alueen läpi - hauska kirmata sinänsä tutuissa maisemissa mutta ilman, että tarvii välittää muusta liikenteestä.

Ratinan stadionille puikattiin suurinpiirtein reitin puolivälissä. Olin hörppinyt kaksin käsin nesteitä - kun kerta ilmaiseksi saa! - jokaisella juomapisteellä oikein antamuksella, joten rakko oli räjähtää. Piipahdin siis stadionin vessaan, ja kun tulin sieltä pois, yleisö puhkesi korviavihloviin suosionosoituksiin. Jatkoin muina miehinä matkaa, hurraus oli ymmärrettävää, olihan päälläni uusi hieno uhkeat muodot paljastava kompressio-t-paita. Samaan aikaan kuulutettiin puolimaratonin voittajan saapuvan maaliin aikaan 01:09:ja risat.

Onnistuin pysymään vielä kuutisen kilometria suunnitelmassa juosta noin max. 140 sykkeillä, mutta sitten näin vilauksen 02:20 ajan jäniksestä, ja ajattelin että tuo on saatava kiinni. Niinpä viimeiset noin kuusi kilometriä menin selvästi kovmpaa ja, tadaa!

Jänis pyydystetty!

Ens viikonloppuna Pirkan hölkkä, ja siitä kaksi viikkoa Amsterdamin maralle.

// 127.1 kg. Paino ei laske, mutta ei sitte!

"Jos BMI:si on yli 30, jatka vielä leppoisampaa harjoittelua ja pudota painoasi."

Törmäsin tuohon, kun koitin etsiskellä vertaisryhmää muista kokomaratonista haaveilevista läskilorteista.

" Jos BMI:si on yli 30, jatka vielä leppoisampaa harjoittelua ja pudota painoasi. Kävelyhölkkä on turvallista nivelille, vasta kun ylipainoa on korkeintaan 10-15 kiloa ja lihaskuntosi on hyvä" ... "Kävelyhölkkää voi kokeilla, kun kävely ja/tai vesijuoksuharrastus on ollut säännöllistä vähintään 2-5 kuukauden ajan". www.keventajat.fi/hyvinvointi/liikunta/kavelysta-holkaksi.

Haistakaapa masentajat paska! Miksei voisi kokeilla ihan koska haluaa. Suosittelen rohkeasti kokeilemaan miltä tuntuu, mistä tykkää ja mikä motivoi. Itse olin juoksua aloitellessani BMI n. 37 ja edelleen reilusti yli 30. Juoksukilometreja on takana nyt vajaa 1700 kpl, enkä ole kuollut.

Juoksin varalan puolimaran 4.9. Se oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen kokemus. Tarkoitus oli ottaa ihan rauhallisen PK-sykelenkin kannalta. Erityisesti koska maha oli vahvasti ruikulilla edeltäneen vuorokauden.

Jotenkin kuitenkin innostuin kun juoksu tuntui kivalta ja silleen.
Se oli valetta. Viimeiset 3km olivat muistorikkaat, vaikkakin raskaat ja vailla muistoja yksityiskohdista. Tai ei oikeastaan edes raskaat, vaan tuntui niinkuin olisin käskyttänyt elävän kuolleen raajoja. Mihinkään ei oikeastaan varsinaisesti sattunut, mutta en tuntenut mitään, nähnyt mitään tai kuullut mitään. Sen panin merkille, että joku nainen vietiin ambulanssiin. Ikäänkuin hermosto olisi jotenkin romahtanut alta pois ja jäljelle jäi vain zombi-ruumis.

Kun katsoin viimeisissä ylämäissä sykemittaria, se oli jämähtänyt ~200 hujakoille. Enkä mennyt kovaa, edes omalla läskimaija-mittapuullani. Aiemmat syke-enarit on noin 175-180, ja olin aivan varma että tuollaisiin 200-lukemiin voisin "päästä" ainoastaan infarktia edeltävässä rytmihäiriössä.

Googlettamalla ilmeiseksi osatekijäksi mahtisykkeelle selvisi nestehukka. Veren määrä voi laskea muutamiakin prosentteja, joka taas johtaa siihen että sydän joutuu hakkaamaan vastaavasti tiheämpään jakaakseen riittävästi happea.

Sen lisäksi, että mahataudin jälkeen ei kannata hirveesti huhkia opin toisenkin asian.

Pari viikkoa aiemmin olin hommannut upeat uudet juoksukengät Asicsin Gel Kinsei neloset aiempien Kinsei kolmosten tilalle. Neitimäisesti ajattelin että nyt mahtuu numeroa pienenmätki kuin viimeksi, kun laihtuessa jalan koko on himpun pienennyt. Tuumin näin salaa siksikin, että kengistä saa siten jonkun gramman painoa pois. Ne sopivatkin hienosti jalkaan pikkuperuslenkeillä - mutta jossain 10km jälkeen ne jäivät pieneksi. Internetistä opin taas jälkikäteen, että pitkiä lenkkejä varten kengässä tulee olla 1.5cm ylimääräistä, koska jalan lihakset yms. antaa myöten siten että jalka kasvaa pituutta. Toisekseen, kannattaisi juosta ainakin ajallisesti pitkä yksi tai pari lenkkiä ennen varsinaista koitosta. Tämän muistamista vahvistamassa on nyt yksi musta pottuvarvas.

Seuraavaksi sama uusiksi Tampereen puolimarassa 25.9, mutta ehkä nyt oikeasti niillä pk-sykkeillä.

// ~ 126.5 kg