tiistai 28. tammikuuta 2020

Eteenpäin


Päätin viimeksi pohdintani näin: 

Minun kannattaisi joka tapauksessa harjoitella niin kuin harjoittelisin että voisin juosta Guinnessin ennätyksen 80 paunaa painavan rinkan kanssa, juoksinpa sen lopulta tai en.

Kaksi yötä enemmän nukuttuani hoksasin, että eihän mitään muuta nyt tarvitse päättää. Teen juuri noin, koska sillä tavoin on tiedossa hauskaa koko vuodeksi. Vasta lokakuussa mietin a) haluanko, ja jos haluan b) olenko valmis rinkka-maratonille. Tämän taidon opin jo vuonna 2014: Ancient art of luovuttaminen.

Kirjoitin jo sunnuntaina muutenkin hyvän pohjan suunnittelulle.  Siitä taisi tulla hyvä juuri siksi, että en ollut päättänyt vielä mitään.

- huomioin selän vahvuuden kaikessa harjoittelussani, enemmän kuin se on normaalissa elämässä selviämisen takia tarpeen. Harjoittelun tulee olla selälle hyväksi, ei rasittavaa, vaan vahvistavaa.

- jatkan autontyöntöharjoittelua. Rikomme kesällä mailin ennätyksen Nokian Renkaiden kanssa.  Autontyöntö on selän kannalta erinomaista vahvistavaa low-impact treeniä ja viime marraskuisen maratonin perusteella se luo myös hyvän kestävyyspohjan.

- en harjoittele juoksua, enkä varsinkaan rinkka-juoksua kestävyysjuoksulle tyypillisellä määrää painottavalla ohjelmalla  

- kevennän painoani n. 10-15 kg nykyiseen, syksyllä painan n. 100 kg

- teen hyvän harjoitussuunnitelman yhdessä Matin kanssa, en harjoittele liikaa

- luon selvät kriteerit, joiden pitää toteutua että voin todeta olevani "valmis". Jos kriteerit eivät täyty, olen silti tyytyväinen valintaani ja siihen miten hyvä vaikutus sillä oli vointiin vuoden aikana.

Eteenpäin. Kuva: Ville-Veikko Heinonen / Alasin Media Oy
Minulla oli seuraaviksi kuukausiksi enimmäkseen samat suunnitelmat mielessä jo ennen tätä: mm. Etelä-Karjalan sotilasmarssi, Helsinki City Run ja tietenkin autontyönnön harjoittelu ja Guinnessin ennätys Nokian renkaiden kanssa. Yhtäkkiä suunnitelmat vain vetävät puoleensa  voimakkaammin kun siellä kaiken takana on vielä potentiaalinen porkkana.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Takaporttia etsimässä

Olen jahnannut tätä yksin päässäni jo toista vuotta, ilman että asia on edennyt. 

On aika tarttua ajattelun ydinaseisiin ja katsottava, ovatko epämääräiset ajatukset jäsennettävissä tekstiksi. Ydinasetta metodi muistuttaa mielestäni siksi, että tuotosta ja sen aiheuttamaa tapahtumaketjua on hankala imaista takaisin kun sen on kerran ilmoille tupsauttanut.

En ole pulauttanut asiaa pääni ulkopuolelle, koska se on ehkä hölmö ja tyhmä ajatus ja on hävettänyt oikein edes puhua asiasta. Mutta, eivät kai irralliset ajatukset ja tuntemukset ole hölmöjä ja hävettäviä, vain niiden synteesi voi olla.  En aio nyt kuitenkaan kirjoittaa niistä ristiriitaisista tuntemuksista jotka suonikohjujen vaahtohoidossa saamani mustan, kireän, reisi-pitkän stayup-sukan jalkaan rullaaminen aiheuttaa.

Pitkä esipuhe oli tarpeen, koska varsinainen asia on lyhyt. 

Fakta 1. Haluaisin juosta Guinnessin ennätyksen maratonilla 36,3 kilon (80 paunan) rinkan kanssa. 

Fakta 2. L4-L5 selkänikamat liikkuvat, ja pyrkivät kaventamaan jo kaventunutta selkäydinkanavaa. 

Voisi ajatella,  että homma olisi selvä.  Lääkäri on faktan 2 lausuntoonsa kirjannut ja olen viimein liikkuvuutta ja kehonhallintaa parantamalla ja lihaskuntoa vahvistamalla saanut tilanteen sellaiseksi että selkä ei ole ollut hankala aikoihin.  Ilman muuta herää epäilys, että rinkka-maraton voisi olla selän tukirangalle haitaksi.

Mutta,kun:

-  haluan ja 
-  tiedän että pystyn siihen   

Toisaalta, jos selkä olisi rinkkamaratonin takia todennäköisesti huonommassa kunnossa kuin ennen sitä,  niin ei. Avainasemaan nousee sana "todennäköisesti".  Keskityn siis siihen.

Todennäköisesti tarkoittaa "on enemmän todennäköistä, että epäily osoittautuu oikeaksi kuin että se osoittautuu vääräksi".  Lähden lähestymään asiaa.

Pidän tästä vaimoni ottamasta kuvasta paljon. Minusta ajatukset ovat vähän kuin tuo saari.

Jos:
       
a) tältä istumalta laittaisin 36,3 kiloa painavan rinkan selkääni ja lähtisin juoksemaan maratonin, olisin aivan paskana.   

b) hylkäisin ajatuksen, olisin kenties 50-vuotiaana, reilun kolmen vuoden kuluttua, selän osalta suurin piirtein samassa kunnossa kuin nyt. Luultavasti kuitenkin heikommassa, koska arvelen nyt olevani huipulla sillä motivaatiolla, joka minulla on asian hoitoon ollut. Painan nyt 112 kiloa, ja teho/paino suhde on kohtuullisen hyvä. Rehellisesti sanottuna ei kuitenkaan tarvita kovin isoa sysäystä, että painaisin 135 kiloa ja olisin lapamato. 

c) tarttuisin ajatukseen, ja lähtisin tavoittelemaan sitä suunnitelmallisesti, niin silloin joutuisin  harjoittelussa tekemään asioita jotka edistävät selän kuntoa ja kestävyyttä. 

Juoneni tukirakenne on lääkärin sanojen tarkoitushakuinen tulkitseminen. Diagnoosin vuonna 2018 tehnyt lääkäri välitti minulle ajatuksen: selän muutokset tapahtuvat koko elämän aikana, ja rinkkamaraton yksittäisenä tapahtumana on siinä kuin pisara astiassa. Normaalia isompi pisara, mutta sinne se katoaa vähän normaalia isomman roiskahduksen jälkeen kokonaisuutta juurikaan muuttamatta.    Se mikä ratkaisee,  on se mitä isossa mittakaavassa vuositasolla, ja kymmenen vuoden ajalla tapahtuu. Miten rasittavaa  tai edullista normaali, päivittäinen elämä tukirangalle on. Jos ihminen painaa tosi paljon, ja on lihaksistoltaan kuin lapamato, on rasitus kova.  Oikeastaan, kysymys kuuluukin siis:  mitä tapahtuisi isossa mittakaavassa jos tarttuisin vaihtoehtoon c.

Jotta voisin niin tehdä, minun olisi saatava omasta mielestäni uskottava asiantuntija-mielipide, joka puoltaa päätöstä. Ehkä siltä samalta lääkäriltä, joka alunperin totesi ongelman. Oletetaan että sain sen, ja ehkä joitakin ohjeita. Etenen, ja alan suunnitella.

- kaikkiaan harjoitteluni tulisi olla selälle hyväksi, ei rasittavaa, vaan vahvistavaa. En luultavasti harjoittelisi juoksua, enkä varsinkaan rinkkajuoksua, kestävyysjuoksulle tyypillisillä määrää painottavilla ohjelmilla.   

- jatkaisin autontyöntöharjoittelua. Rikkoisimme joskus kesällä mailin ennätyksen Nokian Renkaiden kanssa.  Autontyöntö on selän kannalta erinomaista vahvistavaa low-impact treeniä.  Luulltavasti pitäisin jotain sen kaltaista ohjelmassa ennätyksen synnyttyäkin.   

- minun olisi ennemmin laihduttava kuin lihottava.  Kenties -15 kg nykyiseen, eli n. 98 kg (olen kerran viime vuosina ollut tuossa painossa, ja se tuntui hyvältä) 

 - olisin motivoitunut tavoitteesta, suurin riski olisi se että harjoittelisin liikaa.  Pitäisi luoda selkeät
kriteerit, joiden pitää toteutua että voin todeta olevani "valmis". Jos kriteerit eivät täyty, minun pitäisi silti voida olla tyytyväinen valintaani ja siihen miten se vaikutti elämääni

- joutuisin huomioimaan selän vahvuuden kaikessa harjoittelussani, enemmän kuin se on normaalissa elämässä selviämisen takia tarpeen.

Jos toimisin näin,  olisiko silloin  enemmän todennäköistä, että epäily osoittautuu oikeaksi kuin että se osoittautuu vääräksi"

Kun aloitin tunti sitten kirjoittamaan tätä tekstiä, en tiennyt mihin se johtaisi. En edelleenkään tiedä mitä rinkkamaratonin suhteen pitäisi tehdä, mutta johdannaisena syntyi kuitenkin toinen ajatus. Minun kannattaisi joka tapauksessa harjoitella niin kuin harjoittelisin että voisin juosta Guinnesin ennätyksen 80 paunan kanssa, juoksinpa sen lopulta tai en.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Nuotiomakkarasta

Sunnuntai-aamuna huomasin erinomaisen tilaisuuden tulleen, ja kirjoitin kaiken mikä on huonosti.


Usein olen ujo ja epävarma. On sekalaista kremppaa, itsetunto heikko, maailma hankala, enkä saa aikaiseksi kaikkea sitä mitä haluaisin.

Ja se on ok.

Oikeastaan se on tarpeen. Miten nauttisi yksinkertaisista asioista, pienistä onnistumisista ja elämästä ylipäätään jos se olisi aina hattaraa.  Ei maistu kahdeksas kylmänä jääkaapista peräkkäin ahmittu makkara yhtä hyvältä kuin ensimmäinen, retken jälkeen nuotiolla huteran tikun päässä käristetty.


sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Yhtälön kalibrointia

Olen kirjoittanut tänne kolme juttua, jotka olen poistanut hetkeä myöhemmin. Ne ovat olleet pikkunäppäriä postauksia, joissa kerron jotain kivaa tulevasta harjoittelusta ja suunnitelmista. Turhanpäiväisiä kiiltokuvakirjoituksia, vaikka sinänsä totta.

Kirjoitin kiiltokuvat, koska olen näppäillessäni välttänyt kirjoittamista mitään ikävää.  Tätä lukevat monet tutut, miksi droppaisin kenenkään tunnelmaa?

Muistin aamulla yhden ajatuksen.  Idea on tuttu ainakin Nokian verkkopuolen nykyiseltä johtajalta sekä kirjoista  Onnellisuuden yhtälö (Mo Gawdat, Googlen kehitysjohtaja) ja  Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (Mark Manson, rääväsuu, joka kirjoittaa elämänohjeita, mutta raflaavammin).

Vaakakuppeihin laitetaan:
(Omat teot  ja kokemukset) vs (Käsitys miten ihanaa ihmisillä yleensä on)

Jos vasemmalla puolella on enemmän, olet onnellinen.  Somessa kerrotaan enimmäkseen mukavia asioita, ikävät jätetään usein kertomatta. Tarkkailijalle välittyy vinksahtanut kokonaiskuva.  Monet kokevat itsensä ympäröivän maailmaan verratessa onnettomiksi.  Alla yhtälön kalibrointiin tarkoitettu tilannekuva.

Koiran kanssa iltalenkillä laahustaessa ainut aistielämys on luotaantyöntävä homeen haju. Silmillä ei havaintoa voi pimeyden takia varmistaa, mutta hajusta päätellen useat suomalaiset talot ovat homeessa. Niitä ei kai ole suunniteltu kuukausien vesisateeseen. Herään usein kivuliaaseen virtsaamistarpeen tunteeseen.  Taudin toteamisen peruskivi on tyypilliset oireet. Peräaukon kautta tunnustellen eturauhanen tavallisesti aristaa. Eturauhastulehdus on tämän ikäisillä, lähempänä kuolemaa kuin syntymää olevilla, miehillä melko yleistä, piinaava pitkäaikainen ongelma. Suonikohjut ovat kipeytyneet, koska olen pimeyden halvaannuttamana viime viikkoina liikkunut vähemmän kuin tarpeeksi. Reiden suonikohjut eivät ole tämänikäisillä miehillä yleisiä, mutta jos taustalla on massiivista ylipainoa, ei se ihme ole. En ole kuntoillut viimeaikoina, koska on ahdistavaa mennä kuntosalille joka on myyty aivan liian täyteen. Vuoden vaihteen jälkeen moni muu vielä jaksaa yrittää. Minä innostun yleensä vasta silloin, kun muut luovuttavat. Maaliskuussa.  Täysi kuntosali on kuin hammaslääkärin tuoli ja sen kirkkaat valot. Pimeitä vapaita nurkkia ei ole.  Ei pakopaikkaa, on mentävä lähelle muita. Tuntuu että ne katsovat ja vertaavat. Ei ne varmasti oikeasti katso, uskottelen. Mutta ne katsoo, ja ajattelee "kylläpä minulla menee hyvin, tuokin liikuntakyvyttömyyttä lähestyvä läski oli vielä marraskuussa ihan hyvässä tikissä ja tavoitteli lehden mukaan guinnesin ennätystä, mutta nykyään se on tuollainen tursahtanut urpo".  Ne katsoo ja näkee Tokmannillakin, jos ostan tarjouksesta Suffeli-pusseja. Ei pitäisi tuon ostaa enää suffeleita ainakaan.  Minä en oikein enää näe. Kännykän taskulampun avulla näen melkein lukea pakkaustekstejä ihan hyvin. Pimeässä näen huonosti.  Homeiselle koiranulkoilutuslenkille lähtiessä tervehdin naapuria. Oli pakko, koska se pysyi itsepäisesti paikallaan vaikka odotin piilossa sivurakennuksen takana. Se olikin  postilaatikko.  Onneksi, mikä helpotus.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Suonikohjuista elämänfilosofiaa

Ne aloittivat manifestinsa vuonna 2008 ajaessani työmatkaa Oulusta takaisin Tampereelle Renault Scenic -merkkisellä henkilöautolla.  Olin tuolloin 34-vuotias, ja yhtäkkiä minulla oli oikeassa reidessäni massiivinen suonikohjuröllykkä. Olin istunut tuona päivänä 20 tuntia. Tienviitassa luki Kärsämäki, auton penkki painoi reittä ja tykyttävä kipu voimistui seuraavat 400 kilometriä.


Tämä oli yksi tilanteista, jotka saivat uskomaan että kehoni on rusentumassa massiiviseen ylipainoon, olemattomiin yöuniin, työnarkomaniaan ja tolkuttomaan syömiseen. Kun pari vuotta myöhemmin olin sitten saanut liikunnallisen elämäni uusille raiteille, päätin kaksia asiaa:

1. suonikohjut jääkööt majakaksi ohjaamaan elämääni. Ne kipeytyvät, jos en pidä huolta itsestäni. Kun pysyn liikkeellä, lihaspumppu nostaa verikertymän jalasta, ja poistaa paineen ja kivun reidestä.

2. en enää koskaan sekaannu Renault Sceniciiin.

Molemmat ovat olleet erinomaisia päätöksiä.

Nyt on kuitenkin aika luopua toisesta.  Suonikohjuni operoidaan viikon kuluttua. Uskon olevani jo niin kokenut merimies, että tunnen kehoni hyvinvointia vaanivat karikot ilman suonikohju-majakan alati sykkivää kaitsentaa.

Reidessäni on yksi epäkuntoon mennyt laskimo, joka ruokkii ja täyttää koko reiden kokoisen verisuoni-röllykän. Veri menee painovoimalla alas, mutta ei nouse vikaantuneen läpän takia takaisin ylös vaan pakkaantuu reiteen. Suonikohjujen operoinnin jälkeen saan kuukaudeksi komean kokopitkän hoitosukan ja rajumpi alaraaja-liikunta on katkolla helmikuun puoliväliin asti. Sen jälkeen oikean raajani verenkierto on parempi kuin 12 vuoteen.

Vietin vuodenvaihteen ulkomailla. Muun muassa nämä kaksi näkymää jäivät mieleen.

Tarkoituksellisesti murskattu auton kori, Dawes Point, Sydney, Australia

Kovakuntoisia reilusti 70-vuotiaita surffareita, Mon Repos Beach, Australia.