Huhtikuussa Berliinin puolimaratonilla asetin painorajaksi maraton-osallistumiselle 120 kiloa. Kilojen karistus suunnittellusti ei kuitenkaan toteutunut: paino jämähti kesän jälkeen tasolle 126-128kg, vaikka en varsinaisesti mitään mässäys-feastejä harjoittanutkaan. Painoa oli siis reissussa mukana likimain saman verran kuin Berliinissäkin. Ehkä kilo-pari vähemmän.
Reissuun lähdettiin kuitenkin saman porukan kanssa kuin viime keväänä Berliinin puolimaralle. Lensimme Helsingistä KLM:n siivin Amsterdamiin perjantai-aamulla. Perjantai ja lauantai menivät tiukassa viimeistelyssä ja taistelukentän vivahteiden analyysissa sekä mentaalipsyykkauksessa. Kuvassa tankkausjuoma Screaming 'O'
Parin päivän herkistelyn jälkeen lähtö tapahtui sunnuntaiaamuna 09:30 stadionilta, jossa pidettiin vuoden 1928 kesäolympialaiset. Ilmoittautuneitakin oli melkein kuin olympialaisissa: 81 eri kansallisuutta. Yhteensä 35000 juoksijaa lähti matkaan - josta noin kolmasosa maratonmatkalle.
Keli oli likimain täydellinen. Aamulla noin kymmenen astetta, josta se kohosi lähtöpaikalle siirtymisen aikana varmaankin jo 13-15 asteeseen ja edelleen kisan aikana muutamia asteita.
Tulimme stadionille vain parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, joten Bajamaja-käynnin jälkeen löysin itseni stadionille kiemurtelevan tiiviin juoksijajonon perästä. Kenialaiset ja muu kärkiryhmä juoksi jo stadionilta ulos, ennenkuin me häntäpäässä pääsimme sisään ja lähtöviivalle johtavalle ratakierrokselle. Tunnelma stadionin sisällä oli kuin mehiläispesässä. Porukkaa oli kuin pipoa, myös katsomossa.
Viimein pääsin minäkin yli lähtöviivan ja hyvin pian joukko harveni sen verran, että pystyi siirtymään juoksuaskeliin. Parisataa metriä juostuani huomasin kiusallisen oireen: ihonmyötäiset kompressioshortsit valuivat alas vyötäröltä ja kohti pyllynposkia. Ja taas pian parin sadan metrin päästä sain jälleen olla kiskomassa housuja ylös. Juuri kun ajattelin, että juostaan sitten uljaasti persposket paljaana, olin ilmeisesti generoinut sen verran hikeä, että housut liimautuvat kiinni.
Edeltävällä viikolla olin koittanut keksiä kaikenlaisia mahdollisia panikoitumiskeinoja. Niinpä olin saanut päähäni, että suurin ongelmakohta ja sudenkuoppa on epäonnistua nestetankkauksessa ensimmäisten kahden tunnin aikana. Senpä takia ajattelin, että koska olen muutenkin läski, voin ottaa ihan hyvin selkään vielä pari kiloa lisää.
 |
| Juomareppuni maratonilla, Camelbak Fairfax 1.5l |
Kävin vielä moikkaamassa Bajamajaa oikein antaumuksella, ja näin matka jatkui yhteensä varmaan vielä kilon kevyempänä (tai vajaa kolme, jos vertaa alun juomakuormaan.)
Seuraavalla huoltopisteellä, joka tuli vastaan n. 22km kohdalla söin muistaakseni viisi banaaninpuolikasta ja join kaksin käsin vettä. Tämän jälkeen lähdin kiristämään vauhtia. Vauhtia löytyikin lisää, ja erityisesti nimeäni suorastaan kiljuva sambatyttöryhmä siivitti minut hurjaan lentoon. Lento tyssäsi kuitenkin johonkin n. 32 km päätteille, josta seuraavat 8km kamppailin kramppeja vastaan. Tuntui, että millä tahansa askeleella jalka voi pettää kerrasta alta. Eikä tunnelmaa auttanut se, että jokapuolella ympärillä kanssajuoksijoille tuntui käyvän juuri niin. Kaikkiaan kuitenkin jälkimmäinen puolikas meni kovempaa kuin ensimmäinen: ajat olivat 2:27 ja 2:21.
Liimauduin iloluonteisen kahden brittitytön ja pojan ryhmän perään ja se oli varmaankin eräänlainen pelastus. He olivat niin hyvällä tuulella, vaikka heilläkin selvästi koivet kramppailivat, että jotenkin sain uskoteltua itselleni että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Noin 40km kohdalla päätin, että stadionille tultua juoksen aivan urku auki loppumatkan.
Ja loppukirin myös tein. Oheisessa videotodisteessa Läskimaija on ulkokurvista esiin sikoutuvua kaikkien ohi juokseva ISO höllyvä mustanpuhuva ihramöykky. Elämäni parhaita hetkiä. » video. Aika maalissa 4:49:32.
Tämä ei jää tähän!
// 126.9 kg - seuraavaksi motivaatiota juoksuihin kumpuan Rautaveden puolimaratonista 5.11.
