tiistai 21. marraskuuta 2017

Puoli vuotta Helsinki City Maratoniin

Heti lokakuiselta Vantaan Maratonilta kotiin ajaessa, ja siitä alkaen joka päivä minulla on ollut tällainen olo.


Vantaalla asiat sujuivat tilanteeseen nähden yllättävän hyvin. Nyt olen kuitenkin iloinen siitä, että ennätystä ei syntynyt. Voin valmistautua  Helsinki City Marathonille 19.5.2018  niin monella tapaa paremmin kuin viimeksi, että olisi ollut oikeastaan harmi jos ei olisi päässyt näkemään mitä se vaikuttaa.

Vajaat viisi viikkoa sitten alkanut Operaatio: Arnoldisaatio, lihaskunnon ja liikkuvuuden tasoparannus  on ensimmäinen harppaus, tukevampi peruskunto toinen, ja fiksumpi juoksuharjoittelu kolmas. Lisäksi kirsikkana kakunpäälle olin Vantaan maratonilla melko paksussa kunnossa. Nyt luulen että Helsingissä tilanne on sen kummemmin pusertamatta ihan toinen, koska olen oppinut uuden ajatusmallin joka tekee ahmimattomasta elämästä  helpompaa.

Pidin Vantaan maran jälkeen kuukauden taukoa juoksusta, ihan tarkoituksella. Sillä välin alkanutta lihaskuntoprojektia on jäljellä vielä 8 viikkoa, mutta alan hiljalleen käynnistellä myös juoksua.  Juoksun suhteen suunnitelma on huomattavasti maltillisempi kuin viime vuonna. Osin siksi, että päiviä maratoniin  on enemmän, osin siksi että aion pyöräillä melko paljon, jotta myös kesäkuun lopussa Lahden Ironman 70.3 sujuu kivasti. Mutta erityisesti siksi, että aion juosta vain silloin ja sen verran  että olen edellisestä juoksusta niin palautunut, että jokainen juoksu vie jotain osa-aluetta eteenpäin.


Viikottaiset kilometrit pilkon 2-4 juoksuun, siten että kullakin juoksulla on joku idea.

Helsingissä tulee luultavasti olemaan kuumempi ja siksi rinkan kanssa hankalampi juoksukeli kuin Vantaalla, mutta aion olla niin paljon paremmassa kunnossa että sillä ei ole mitään väliä. Tavoitteena on myös kerätä Helsingissä SPR-Apurinkka kukkuralleen, viimeksi jäi sopivasti tilaa.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Arnoldization: 33 % complete.

Neljäs viikko ja kolmasosa Operaatio: Arnoldisaatiota on takana. Olo on huikean hyvä, ja mieliala jotakuinkin yhtä päättäväinen kuin Conanilla tuossa alla. Ihan kuin rinkan kanssa juostessa, minusta tuntuu että minut tarkoitettu siirtelemään raskaita asioita. Mieli on iloinen siitä, että löysin tämän sentään nyt tässä vaiheessa elämää.

Conan the Barbarian
Ylä-asteella saavuttamani leuanvetoennätys oli muistaakseni kolme leukaa. Sen ja nykyhetken välissä on ollut noin 30 vuotta, jona aikana en ole saanut itseäni tangossa edes nytkähtämään. Ei ole siis yhtään hullumpi tunne, kun 116 kiloisena ja 44-vuotiaana on elämänsä parhassa kunnossa. 11 leukaa! En olisi ikinä uskonut.


Muutoinkin palaset tuntuvat loksahtelevan paikalleen.

Kyykky on ollut minulle suuri mysteeri, mutta nyt siinäkin on alkanut tuntua liikerata luontevalta. Homma on helpottunut olennaisesti, kun ymmärsin että minun voimantuottoani kyykyssä haittaa kenties eniten rajoittunut liikkuvuus. Nyt kun olen aloittanut slaavikyykkiä työpäivän aikana ja lämmitellä kyykkymäisesti salilla, niin jopa on eri hommaa. Painot ovat vielä minun kokoiselleni pienet, mutta ei minulla ole mihinkään kiire.

Ajan kulua mittaava Arnoldization'o'meter ja A-FACTOR ovat edenneet toistaiseksi rintarinnan, mutta ei kai se sentään loppuun asti voi näin mennä? Se selviää parin kuukauden kuluttua.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Taistelu on ohi.

Tein äsken pienen muutoksen blogin alkukuvaukseen, joka muuttaa kaiken.

Ennen

Viimeiset neljä viikkoa  on olo ollut helppo, mukava ja vaivaton.  Sitten hoksasin, että pääsen sinne mihin haluan, kunhan pidän huolen siitä että olo on hyvä.  Se onnistuu mm. syömällä riittävästi, riittävän usein ja monipuolisesti. Ei taistelemalla.


Nyt

Taistelua tarvittiin alussa, kun muutos lähti käyntiin, mutta nyt tuo ajatus vain pitää minut taistelumoodissa jossa on sisäänrakennettuna ajatuksena ääripäitä, voittoja ja tappioita. Lopullista voittoa ei niin saavuteta. Ajattelen ahmimishäiriön rippeitä nyt ikäänkuin guerrilla-sissi joukkona, joka on ajettu vuorille.  Maasto on sille tuttua, sota ja taistelu. Taistelu on sille syy elää. Niitä viimeisiä pesäkkeitä on pirun hankala sieltä sotimalla loppuun asti nujertaa.  Mutta kun guerrillat ajan saatossa tajuavat, että taistelun äänet ovat kauan sitten lakanneet, ja että täällä on aika mukava olla, sulautuvat hekin vaivihkaa osaksi kokonaisuutta.

Taistelu on ohi, tervetuloa.


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

OPERAATIO: ARNOLDISAATIO

Subject: Operaatio Arnoldisaatio | From: Operaatiokeskus | To: Läskimaija 

Sinun tehtäväsi Läskimaija, kun päätit ottaa sen vastaan, oli toteuttaa huippusalainen kaksitoista viikkoa kestävä voimailuohjelma OPERAATIO: ARNOLDISAATIO noudattaen sekä KATAKRIN että CIS Critical Security Controls ohjenuoria sekä äärimmäistä mediahiljaisuutta. Kuin maailmalta eristetyssä petrimaljassa treenaat robottimaisen tunteetta Operaatiokeskuksen harmaapukuisten miesten tarkkaan hioman protokollan mukaisesti kuin kone. Lopuksi raportoit sotilaallisesti tulokset. Tämän piti olla Operaatio: Arnoldisaatio.  Olemme nyt kuitenkin saaneet tietoomme, että olet mesonut innoissasi sosialistisissa medioissa jo melkein ensimmäisestä päivästä alkaen.

Tottahan se on. Alunperin ajattelin, että pidän pientä taukoa täältä blogista, ja vähän somestakin. No, siinä kävi nyt kuitenkin niin että olen taas enemmän innostunut nyt käynnissä olevasta projektista kuin oikeastaan mistään aikaisemmin. Taas kerran.

EXHIBIT A, TOP SECRET CLASSIFIED TRAINING PROTOCOL
Olen aloittanut kuntosaliharjoittelun oikeastaan vasta tänä vuonna.  Tänä vuonna olen tehnyt enemmän punttihommia, kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä.   Tämä kaikki lähti siitä, kun viime vuoden vaihteessa Perttu haastoi minut FireFit-projektiin. Tavoitteena oli saavuttaa pelastusopiston kuntotestin vaatima lihaskunto 112 päivässä.  Se tapahtui, ja punttisalikipinä syttyi.  Rinkkajuoksuharjoittelun alettua huhtikuussa, kävin kyllä edelleen punttisalilla, mutta en kuitenkaan voinut yhtäaikaa panostaa täysillä sekä  rinkkajuoksuun että punttiin. Koko ajan teki vähän mieli enemmän punttia.

Olen monesti ajatellut, että juoksuharrastuksen ja sitä aloittavan ihmisen mielen välissä on aluksi kuin iljettävän hajuinen, upottava luotaantyöntävä suo, joka sattuu, inhottaa ja ällöttää. Tuntuu käsittämättömältä, edes kyetä ymmärtämään, miten hullu ihmisen pitää ollakaan tykätäkseeen juoksusta.  On melko mahdotonta järkiperustein vakuuttaa sellaista ihmistä juoksun ihanuudesta, jolla on suo vielä päässään.

Minulla oli tällainen suhde myös punttisaliin. Itseasiassa tuntuu, että suo oli vielä suurempi, pahanhajuisempi ja upottavampi kuin juoksussa. Mutta, nyt olen tullut sen yli. Nyt ymmärrän.

Nyt 12 viikon aikana annan sisäisen Arnoldini kuoriutua. Tuskin maltan odottaa, mikä on A-FACTORini tammi-helmikuun vaihteessa projektin päätyttä ja ARNOLDIZATION'O'METERin saavutettua 100%.

Se tunne, kun tuntee voimistuvansa, se on ihana.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Vantaan Maraton 2017 - The Revenge of the Axe Murderer.

Laadin 20 viikkoa sitten harjoitusohjelman kartoittamaan viimeiset kuukaudet Vantaan maratoniin ja Guinnessin ennätysyritykseen 80 paunan (36.3) kg rinkan kanssa (Lue lisää ennätysyrityksestä www.apurinkka.fi).

Muokkasin, ja kevensin ohjelmaa kaksi kertaa matkan varrella huomattuani että vähempikin riittää ja välttääkseni rasitusvammat ja -tilat. Kaikki sujui kuin tanssi ensimmäiset 13 viikkoa. Pohjakunto rinkan kanssa  juoksuun syntyi yllättävän helposti, varmaankin viime vuoden projekti ja talven aikana kasvanut lihaskunto oli avuksi. Sitten jäljellä oli  enää viimeinen puolentoista kuukauden jakso, jona aikana oli tarkoitus viimeistellä kunto lopullisen raskaan rinkan kanssa.

Viimeiset 6 viikkoa menivät totaalisen mönkään. Kunto ei kehittynyt, sen sijaan tuli takapakkia.  Kaksi flunssaa, ja aivan puskista hyökännyt akillesvaiva. Ongelmat tuntuivat kasaantuvan, ja lopulta  sain tehtyä muutaman parin kilometrin juoksulenkin. Yritin paikata tilannetta käymällä enemmän punttisalilla.

Lähtökohdat maratoniin olivat kaikkea muuta kuin toivoin.



En halunnut mehustella negativiisella etukäteen. Epätoivon tunnettakaan ei kerennyt syntyä, koska ajatukset pyörivät sen ympärillä, kuinka maksimoida projektin hyöty Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon ja saada Apurinkka mahdollisimman täyteen. Katastrofirahasto-keräys  on tämän vuoden pääprojektini, rinkkamaraton keino siihen.  Käytin kaiken ylijääneen energian siihen.

Sitten tuli lauantai. Hain Tampereen keskustasta kyytiini ensin koko juoksun todistajina ja huoltajina juoksemaan lupautuneet Riikosen Juhan ja sitten Mukkalan Pertun. Lähdimme ajamaan kohden Vantaata. Matka sujui rattoisasti. Oltiin ajettu noin 20 minuuttia, kun tapahtui jotain käsittämätöntä. Moottoritien vasen kaista loppui, nopeusrajoitus laski kuuteenkymmeneen ja sitten näin sen.


VAASA. Olen ajanut Tampereelta Helsinkiin yli 25 vuotta säännöllisesti, satoja kertoja. Nyt olin jotenkin sulkenut kaiken näkemäni pois mielestä, ja päättänyt että olemme jo kääntyneet Helsingin suuntaan ja moottoritielle. Päässä synapsit säkenöivät tyhjää kipinää.  Täh? Miten saatoin ajaa ohi kaikkien tuttujen maisemien ja liittymien, Pirkkalan, Rajasalmen sillan ja Kolmenkulman ABC -huoltoaseman, tajuamatta mitään. Perttu ja Juha eivät asiasta hätkähtäneet. Tehtiin U-käännös, ja matka jatkui. Saatiin siitä hyvä keskustelunaihe kisaa edeltävästä mielentilasta. Vaikka fyysisesti olin läsnä, mieli prosessoi ja vaelsi jo läpi Vantaan maratonia.

Kaikesta huolimatta olimme perillä hyvissä ajoin. Treffasimme Juha Kuukasjärven, joka myös oli lupautunut juoksemaan koko matkan mukana.

Tikkurilan urheilutalon vahtimestari avasi painisalin ovet, rinkka kiinnitettiin leuanvetotankoon  nahkavyöllä kiinnitettyyn vaakaan ja punnittiin. Punnituksen viralliseksi todistajiksi mahdollista Guinnessin ennätystä varten liittyivät Laura Mononen ja kisakansliastasta mukaan haettu järjestäjän edustaja Anu Koskenkorva.



Rinkka painoi 36.9 kg (81.4 lbs). Se on 600 grammaa yli tarvittavan. Lisäpainon aiheutti hiidenkiveksi muotoilu. Punnituksen jälkeen raahasimme rinkan kisakansliaan, jossa sitä luvattiin vahtia ettemme käy salaa vähentämässä painoa.

Muutuin Obelixiksi ja Juha R Asterixiksi. Hieman jännittyneen, mutta viekkaan näköinen ehkä viisivuotias poika tuli varovasti aivan viereen. Kysyin häneltä "tuleeko sinustakin Obelix?" "Kyllä.", vastasi poika päättäväisesti nyökyttäen.

Toinen poika toivoi, että esittelisin hiidenkiven,  miten se on tehty, ja onko se nyt aivan täynnä kolikoita ja onko niistä paljon apua Punaiselle Ristille.

Länkkäriksi naamiotunut Jupe, Inkkari-Raine, Fitness Fuhrer -Sofia ja Jukka K tupsahtivat paikalle.  Aika meni kuin siivillä. Yhtäkkiä olimme jo lähdössä muiden juoksijoiden keskellä.



Ensimmäiset viisi kilometriä kirmattiin karnevaalihengessä kuin lehmät laitumella. Rinkkakaan ei painanut mitään.

Kuva: Juha Riikonen
Tuttuun tapaan noin puolen tunnin juoksun jälkeen tuli ensimmäinen entuudestaan tuttu raskas vaihe, lihasten energian saannin siirtyessä enemmän rasvanpolton varaan. Vaikka tuo hetki on tullut jo monesti koettua, muutaman kilometrin ajan mietitytti että noinkohan tämä vaihe edes päättyy. Vauhti pysyi kuitenkin kohtuullisena. Lenni-Kalle Taipaleen kotitalon kohdalla kannustus oli todella rajua, Lenni-Kalle juoksi vierellä virnistellen ja kannustaen.

Kuva: Heidi Ikäheimo
Meno jatkui hyvänä ensimmäisen kierrokseen loppuun, ja maalialueella uudella kierrokselle lähdettäessä, oli mahtava meininki. (Video: Laura  Mononen) Kierroksen päättyessä olimme voimassa olevaa Guinnesin ennätystä (5h 43m 24 sek) reilusti edellä.



Toisen kierrokseen liittyi vähiten tunteita.  Meno muuttui kilometri kilometriltä raskaammaksi, mutta kuorma oli hallinnassa. Kierroksen loppua kohden huomasin voimien ehtyvän kiihtyvään tahtiin. Kolmas kierros alkoi. Voimat ehtyivät ehtymistään, ja minulla oli suuria hankaluuksia ylläpitää juoksua.

Kuva: Heidi Ikäheimo

Ensimmäisen kahden kierroksen mielialani välittyy täydellisesti Heidi Ikäheimon ottamasta kuvasta. Virnuileva, voimaa puhkuva, päättäväinen. Se kaikki muuttui minuuttien aikana.

Yhtäkkiä olin henkisesti aivan loppu. Kilometrin 25. kohdalla sanoin: "mielessäni on nyt melko synkkiä ajatuksia." Miten sanoisin kavereille, etten enää jaksa. Jättäisin tuon vitun rinkan tien varteen ja lähtisin helvettiin täältä.  Harmittelin, että oli tullut lähdetyksi kolmannelle kierrokselle, nyt pitäisi jotenkin saada raahatuksi rinkka autolle. Osta eurolla hyvä rinkka.

Koko porukalle valkeni, että nyt on katkeaminen lähellä.

Se mitä sitten tapahtui, on maagista. Jälkikäteen olen tajunnut, että jo aiemmin Riikosen Juha oli alkanut rakentaa mieleeni viitekehystä jonka sisällä juoksen. Sen perustelementit olivat, kukaan ei oleta että jatkan juoksua jos en jaksa. Minun ei ole pakko jaksaa, mutta minä saan jaksaa. Mieleni on loppu, mutta kehoni ei. Etsi päästäsi se lokero, jossa vielä on voimia ja mene sinne.  Länkkäri-Juha ja Inkkari olivat käyneet ostamassa kioskilta kokista. Perttu puhkui rauhallisuutta ja luottamusta.  Juha katsoi minua intensiivisesti silmiin.

Mene sinne missä voimaa vielä on. Sabaton alkoi soida.

Kuva: Kimmo Rönnberg

Ensimmäiset kaksi kierrosta juoksin omalla fyysisellä kunnollani, harjoittelun ansiosta. Kuntoa riitti reilut kaksi kierrosta. Jälkimmäiset kaksi kierrosta juoksin mielen voimalla. Voimalla, jota en olisi löytänyt ilman ulkoista ohjausta.

Kolmannen kierroksen vaikea osuus söi aikaa niin, että tajusin ja tajusimme että Guinnessin ennätys on hyvin todennäköisesti karannut.  Vaiheessa, jossa mieli oli loppu ja hajalla, se oli raskas ja pysäyttävä ajatus.

Jokaisella oli oma roolinsa: länkkäri ja inkkari pitivät yllä positiivista tunnelmaa, Riikosen Juha toimi mielen kapellimestarina. Perttu seurasi tilannetta tarkasti. Verenkierto käsiin katkesi olkaremmien takia. Sattui helvetisti, kädet eivät toimineet, ja se kuormitti hermoja ja päätä kovasti. Perttu pelasti tilanteen säätämällä hartioihin kohdistuvaa painetta siirtämällä pehmusteiden paikkaa. Lopulta sekään ei auttanut, vaan hartian ja remmien väliin tungettiin puukepit. Tämä vapautti verenkierron ratkaisevalla tavalla.

Kolmannen kierroksen loppua kohden tapahtui ihmeellistä. Tiesin olevani fyysisesti aivan loppu, mutta samanaikaisesti jostain tuli purskeina lisää voimaa. Kilometrit 31-35 piiskattiin selvästi voimassaolevan ennätyksen keskivauhtia kovempaa. Saatiin viisi minuuttia menetettyä aikaa takaisin.

Se oli Kirvesmurhaajan Kosto.

Kilometrin 36. kohdalla Sabaton siivittämä rähinävoimavara oli loppuun käytetty.  Pohkeet ja reidet olivat krampissa viimeisen tunnin.  Juuri mitään ei ollut jäljellä.

Kussakin erilaisessa tilanteessa eri henkilöt nousivat rooleihin. Viimeisten kilometrien aikana Sofian toistama ajatus nousi esiin, minä jaksan, kohta tämä on ohi, jaksa vielä.

Juoksun aikana tuli lypsettyä jokaisesta erilailla orientoituneesta mielen sopukasta ihan kaikki.


Kuva: Laura Mononen
Maalissa. Minusta tuntuu, että se oli lähtökohtiin nähden fyysisesti mahdotonta.  Olen kokenut  tämänkaltaisen fyysisten voimavarojen ylittämisen vain kerran aiemmin,  Hoka Highland Flingillä.  Nytkin se onnistui ainoastaan ystävien avulla.  Nyt luulen, että pystyn ehkä löytämään samat voimavarat uudelleen. En voi olla pettynyt, tämä on jotain parempaa kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Kiitos.

ps. Ennätyksestä jäätiin vain noin kahdeksan minuuttia. Uusi yritys Helsinki City Marathonilla.


perjantai 13. lokakuuta 2017

Huomenna juostaan!



Vantaan maraton 2017 starttaa huomenna lauantaina 14.10 klo 11:00.

» Rinkkajuoksun etenemistä voit seurata täällä.
» Vantaan maratonin virallinen reaaliaikainen tulosseuranta on täällä, ja rinkka-possen eteneminen käy ilmi täältä.

Ennusteen mukaan sataa kevyesti, ja lämpöä on noin seitsemän astetta.

Voi mennä miten vaan, mutta menipä miten vaan, se on hyvin.

lauantai 7. lokakuuta 2017

16 minuuttia päivässä

Joillakin liikuntaani sivusta seuraavilla on käsitys, että rehkin kohtuuttomasti, vuosi vuodelta enemmän, ja erityisesti juosten. Numerot kertovat totuuden.

Juoksutunnit vuodesta 2012 alkaen, vuosi 2017 ennuste.

Reilut 16 minuuttia päivässä, sen verran olen juossut keskimäärin vuonna 2017.  Tämä sisältää kaikki ne maratonit ja hörhöilyt joilla täytän Läskimaija-somekanavat.

Laskeva trendi on jatkunut vuodesta 2012 alkaen. Silloin kai alkoi tuntua, että  vähemmän on minulle enemmän.

Nyt juoksen noin puolet siitä määrästä kuin vuonna 2012. Ero tulee osin siitä, että nykyään juoksen yleensä joko kovaa, tai lisäkuorman kanssa. PK-juoksulenkit eivät huvita, joten en tee niitä. Juoksen kuitenkin lopulta huvikseni, joten miksipä en tekisi sitä tavalla joka eniten huvittaa.

- määrällisesti liikun eniten kävellen. Noin tunti päivässä koiran kanssa.
- sisäsoutu on pääroolissa marras-huhtikuussa.
- tänä vuonna myös punttisalillla vietetty tuntimäärä ohittaa juoksun.



Juoksu on siis vain pienen pieni osa liikuntaani, ja vielä pienempi osa elämääni.  Toisaalta, eihän ruoassakaan ole suolaa kuin alle prosentti, ja silti siitä puhutaan paljon.

Vääristynyttä käsitystä kohtuuttomasta ähellyksen määrästä luo varmaan osaltaan se, että olen eriyttänyt liikuntaminäni Läskimaijaksi. Läskimaija ei mistään muusta puhukaan kuin ähellyksestä. Läskimaijalle liikunta ja juoksu on koko elämä.