Läski paska, et pysty siihen.

Minulla on ollut viime kuukausina hieman ongelmia motivoitua kestävyysliikunnasta. Miksi tavoitella jotain,  jonka jo tietää mahdolliseksi. Esimerkiksi täysmatkan triathlonille treenaaminen vaatii kuukausien sitoutumista. Siihen tarvitaan jokin syy.

Nyt tuo ongelma on poistunut. Viime vuoden lopulta alkaen olen tietoisesti antanut painon huidella. Kesäkuuhun verrattuna lisääntyneen läskin ja lihasten määrä on yhteensä on 17kg. Painan nyt 122.9 kg.

Nyt voin hyvällä omalla tunnolla sanoa triathlon-täysmatkaa ajatellen itselleni: LÄSKI PASKA, ET PYSTY SIIHEN.  Se on toiseksi parasta motivaatiota. Vielä parempi olisi, jos joku muu sanoisi niin minulle.

Triathlon täysmatka Nastolassa 16.8.2014

Virheä, oranssi,  kuusi, yhdeksän, keltainen, kaksi, neljä! Osaan tämän. Ohjastan värien, numeroiden ja geometristen kuvioiden vyöryä välinpitämättömän tottuneesti. Mistä tuo tuli! Tuo sininen suunnikas ei tule mahtumaan läpi yhdeksikön silmukasta. Ehkä sittenkin! Kampean valtavaa ratasta vasemmalle, se kääntyy majesteettisen hitaasti. Survon magneettivuon säätöpoljinta hidastaakseni  neliön vauhtia. Liian suuri massa, liian kovaa, ja aivan liian myöhään. Välähdys. Ärsyttävä tuttu summeri. KÄLÄKÄNG KÄLÄKÄNG. Osui, rajulla voimalla. Ysi vääntyi, taipui irvokkaasti ja asettui numeron kolme muotoon.  Heräsin 03:15.   Game over.

Epilässä tien yli horjui humalainen mies. Housut nilkoissa. Toivottavasti oli kivaa. Hain  Jasonin kotoaan 04:00.  Huomenta! Ihan kuin viime vuonna. Tuntui vähän aikamatkalta.  Matka taittuu. Liian nopeasti. Aapiskukon kohdalla pimeyden rikkoo oksettavan kirkas oranssi välähdys. Lasku tulee perässä. Perillä 05:50. Kirjekuori infopaikalta, numerolaput ja tarrat. Jason oli jo purkanut auton valmiiksi. Kiitos! Hakaneulat unohtui. Jason haki. Kiitos! Lappu kiinni SPIBelttiin.

Naurettava pumppu. Miksi ostin sen. Pumppaa pumppaa, mutta ei sinne mitään mene. Meneekö? Jasonkin pumppaa. Kuuntelen rengasta. Suhisee se! Menikö? Ehkä sittenkin. Painemittari soutaa kahden ja kymmenen baarin väliä. Taitaa tulla takaisin aina sen verran kuin menikin.   Ostakaa ihmiset kunnon pumppu, älkää tuollaista pientä rutkua. Oho. Kaikki ovat jo rannassa. Katselevat kauas järvelle. Yritän sanoa kahdelle päälle jotain, mutta ei ne ole enää täällä. Mieli kelluu jo.


Vettä vasemmassa linssissä. Mitä mä täällä teen? Järvi on tyyni. Ihme homma, nyt on elokuu, mutta on tällaista. Aika jännä, eilen kuitenkin satoi.  Oho, joku kutittelee minua jalkapohjista. Parrakas mies. Ei se haittaa. Miten niin parrakas? Mistä tiedät. Tämä on  kiva reitti, kolme kierrosta, kullakin kolme selvää osuutta. Ei tunnu loputtomalta. Joku kutittelee taas. Ime poijun kylkeä! Oho, pohja näkyy! 


Warrior, this rifle! Fishmaster!   Tapsa ja Jasoni. Peukku ylös. Hamster, the dentist! Viimeinen kierros. Hard porn, Steven Seagull! Laita nyt vauhtia. Potki kunnolla. Älä sakkaa. Kädet eteen yhteentoista ja yhteen. Vedä, oikeaa linjaa.  Horjuttaakohan.  Horjuttaa. Mehua. Sekamehua. Jaa, pikkusen horjuttaa. Uinti meni hienosti,  ne sanoo. Niskassa komeat hiertymät.


Lasit pois, märkäpuku pois, lasit päähän, kypärä päähän. Endomondo päälle. Vanha E7 vikuroi. Ei käynnisty. Jasoni ja Tapsa auttaa.   Aivot herää. Vedessä on vähän koomassa tai horroksessa. Jokainen hetki on, mutta ei ole. Puolitoista tuntia siinä meni, kokonainen elokuva. Ihan kiva, tapahtumiakin oli - mutta mitä oikein tapahtui.  Jaa niin, The Expendables.  Pyörä taluttaen lankulle. Jalat kenkien päälle ja liikkeelle. Sujahtivat jalkaan, en kaadu. Eka mäki ei enää ole niin jyrkkä kuin ensimmäisellä kerralla.


Pyörä kulkee kivasti. Nastolasta on vajaat 20 kilometriä alamäkeä  varsinaisen neljästi kierrettävän 37km kierroksen alkuun. Se sen tekee. Yllätys, en osaa panna pulloa takaisin pehvan takana olevaan pullotelineeseen. Ekaa kerta käytössä, tietty! Pysähdyn ja opettelen liikerataa pari kertaa.  Energiageelit hiertävät reisiin, veri valuu. Ovat liian takana. Pyörä rullaa melko vaivatta, mutta  ei kovaa. Keskari nousee hiljalleen.  Eka kierros, Jasoni tutulla paikallaan. Huutaa kuulumiset, huikkaan "tää on kivaa".

Toinen kierros, Tapsa nojailee pyörään. Käännyn huoltopisteelle. Pullo lipeää sormistani ja lentää tielle. Olkoot. En käänny. Olisi pitänyt. En selviä. Sitten tulee Tapsa: "otatko täyden pullon?" Se oli jotenkin pongannut tilanteen ja kerennyt jo hakea minulle huollosta uuden pullon. Nyt se polkee tuossa rinnalla. Se puolisen tuntia kun Tapsa tuli peesissä ja rinnalla. Yleensä tässä vaiheessa, kun satanen on täynnä, alkaa väsyttää. Nyt voimat vain latautuivat. Risteys, Tapsa jatkaa kotiin 200km, minä poljen kohti juoksuvaihtoa. Tulee vielä kunnon sadekuuro, mutta se piristää vain. Söin 17 geeliä. Nam. 180km, 6h15min.

Vaihto on nopea, vain pari minuuttia, ei ollut tarkoitus.  Kysyn järjestäjältä: "onko tässä tarkoitus vielä juosta maratoni?" Kuulemma.  Lähden perinteiseen tapaan  liian kovaa, mutta sitten päätän että sykeraja on 145. Kävelen jyrkimmät mäet.

Ensimmäinen kierros ohi. Jasoni seisoo tuossa. Juomareppu selässä.  Juoksee mukana 32 kilometriä, tarjoilee suolatabletteja, geelejä,GU-chompseja ja hyviä juttuja. Onpas tää hauskaa. Sanon, että yleensä tässä tulee synkkiä henkisiä pimeyden  korpitaipaleita, mutta nyt tämä on yhtä juhlaa.

Toistakymmentä tuntia kestävyysliikuntaa, kaikki ovat ystäviä, ystävät ovat kaikki.

12:49:04. Pitkä, hyvä uni.

// kuvat: Jason ja Tapsa.

Levollisin mielin Nastolan täysmatkalle

Ensi viikon lauantaina 16.8  on siis edessä 3,8 km uintia, 180km pyöräilyä ja maraton.

Nautinnollista mäkitreeniä Furkapassilla viime viikolla.

Mietin että mikä erottaa tämän vuoden tunnelmat kahdesta ensimmäisestä kerrasta, kun osallistuin  Nastolassa triathlonin täysmatkalle. Ero on se että minua ei  jännitä se,  jaksanko eikä mikään muukaan. Kerroilla yksi ja kaksi jännitti jaksamisen lisäksi aivan kaikki.

Treenaaminen Yodan ohjaamana on ollut kivaa, monipuolisen vaihtelevaa ja vähintään riittävää. triVa-yhteistreenit Venla Koivulan johdolla ovat myös tuoneet aivan uutta intoa.

Kunto on parempi kuin koskaan. Koko vuosi on sujunut ilman rasitusvammatakapakkeja. Edessä on kuitenkin minimissäänkin 12-13 tunnin urakka. Ei helppo nakki. Varmaankin lähden liikkeelle hiukan reippaampaa vauhtia  kuin aiemmin. Tarkoitus on kuitenkin nauttia joka hetkestä. Mikä parasta, edellytykset ovat sille mitä parhaimmat: Jason lupautui mukaan huoltajaksi.

Kyllä nyt ihan samalla lailla voi yksi, kaksi tai useampia asioita mennä pieleen. Ja aivan hyvin voivat voimat ehtyä kesken  matkan. Mutta nyt tuntuu siltä, että "entä sitten?"  Lähden nautiskelemaan Nastolaan ja mahdolliset vastoinkäymiset ovat osa nautintoa.

Triathlon täysmatka Nastolassa 2013: Shrek oppii elämästä

// Triathlon täysmatka (uinti 3.8km, pyöräily 180km, maraton)  Nastolassa 24.8.2013

Kylmä vesi lorisi niskaani, kun  kännykkä vavahti puupenkillä ja ryhtyi soittamaan innokasta piipitystään 03:17.  Neljä minuuttia aiemmin olin kävellyt suihkuun.  Nyt tarvitsi herätä vain riittävästi että muistan lukea muistilapun: 1) viisi pulloa jääkaapista laukkuun 2) laukut autoon 3) pyörä 4) lenkkarit jalkaan.

Olin ajoissa. Käännyin pois pihatieltä ja väänsin autoradiota isommalle. Vitsi, Black Ninja! Optimaalista herätysmusaa!  Herätys!  Mulla on jalassa sandaalit - ei 4) lenkkarit jalkaan.

Kun lähdin uudelleen liikkeelle, musta ninja oli kadonnut kuin ääniaalto aamuiseen troposfääriin. Ääniaallon nopeus on muuten 343 metriä sekunnissa, kun ilman lämpötila on 20-celsiusastetta.  Seitsemässä asteessa aalto etenee vain 335.7 metriä sekunnissa.  En saanut sitä silti kiinni, mutta Jasonin hain kotoaan vain pari minuuttia sovittua myöhemmin, klo 03:47. Jason, jolla oli edellisellä työviikolla ollut vähäuninen päivystysviikko, seisoi jo pihalla iloisen ja reippaan näköisenä reppu selässään.  Rankasta viikosta huolimatta hän oli tarjoutunut mukaan huoltomieheksi ja kisaturistiksi.

Kurvasimme ABC Nastolan pihaan 06:41. Auki 07-24:00. Pitäkääpä tunkkinne! Se on nyt sitten koko reissu pilalla. Täydet 40 tuntia olen pidättäytynyt kahvista maksimoidakseni kofeiinin myönteiset vaikutukset henkiselle ja fyysiselle kestävyydelle. Ja tässä se nyt on. Täällä ei ole mitään nähtävää, mennään kotiin!

Holy Grail

Niska kyyryssä hain kuitenkin valkoisen kirjekuoren kilpailunumeroineen. 167. Palasimme autolle, jossa yhtäkkiä muistin Asmon tekstiviestin, joka päättyi: "...nyt ostamaan aamuksi murukahvia." KAHVIA!!! Näpytin tärisevin käsin Asmolle tekstarin: "Jos kahvia on, täällä on juojia!" Vain muutamia minuutteja myöhemmin kävelimme portaat Asmon kisa-kämppään ja takerruimme kahviin.  Kiitos! Tämä oli jotain käsittämätöntä, jes, tästä se lähtee!

... ja tähän päättyy todellisuus.

Kello on 06:57. Sinulla on kumipuku päällä. Siinä ei ole hihoja, eikä jalkateriä.  Seisot vedessä katse kumarassa, päässäsi liian tiukka punainen ilmapallo. Nilkkojasi kylmää.

Vesi on 16-asteista. Näkökenttäsi punertuu sylkesi punajuuresta. Olet hieronut sylkeäsi Predator Flex-uimalasiesi linsseihin, jotteivat ne huurtuisi. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Kaislikossa Suhisee -sarjan mäyrällä. Sinä et kuitenkaan ole mäyrä. Sinä olet Shrek.


Paria minuuttia aiemmin olimme tulleet rantaan Jasonin kanssa ja tavanneet Hannen, Nooran ja Jannen.  Asmo oli myös jo kerennyt paikalle. Pian pongasin myös mystisen Keesimiehen.  Hannen kanssa pääsimme salamavalojen säihkeeseen ja upeaan kaverikuvaan.  Tunnelma oli jännittynyt, mutta leppoinen. Oli hyvä olla siinä porukalla. Triathlonistit astuivat veteen, me neljä jättäydyimme takariviin.  Väittäisin, että meillä muilla alkoivat jutut muuttua totisemmiksi mutta Keesi, kuvassa kameraan päin, vain rentoutui H-hetken lähestyessä.

Aika tuli, ja kärki lähti kauhomaan kohti vähenevää usvaa. Pyllähdin kellumaan selälleni, ja totuttelin hetken veteen. Asmo, Keesi ja Hanne saivat heti hyvästä uintirytmistä kiinni.  Lähdin liukumaan rauhallista tahtia ja asettauduin jonkun vanaveteen.

Yhtäkkiä tämä henkioppaaksi valitsemani tuntematon uimari kuitenkin sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kääntyi 90-asetta ja lähti melomaan vasemmalle aivan väärään suuntaan. Kiristin vauhtia saadakseni seuraavan reittioppaan kiinni. Pian sain ensimmäisen näkökontaktin myös vastarannan poijuun ja kääntymäkohtaan. Aloin uida enemmän omaa  rauhallista tahtiani. Uin ensimmäisen kierroksen harvassa parvessa. Vesi alkoi hiljalleen tuntua omalta, ja uinti kevyeltä.

Toisen kierroksen puolessa välissä pongasin Keesin uimassa vasemmalla puolellani. Hän se tosiaan oli siinä. Peukku pystyssä. Onnistuin pidättämään naurua, enkä tukehtunut.

Uinti tuntui edelleen kivalta ja keveni entisestään. Aloin liukua syvemmällä ja pidempään.  Kuin uppotukki. Kädet saavat pyöriä itsestään oman tahtonsa mukaan. Keuhkot kasvavat ja muuttuvat kiduksiksi.

Kun nousin vedestä, Forerunner 310XT -urheilukellon mukaan n. 1h25 minuuttia uinnin aloittamisen jälkeen, syksyinen aamu-usva oli haihtunut.

Oli tullut kesä.

Rantaan astellessa huimasi vähemmän, kuin viime vuonna mutta pää ja sen sisältämät ajatukset eivät olleet sen selvempiä.

Tajusin kuitenkin Jasonin olevan siinä, Nooran ja Jannenkin. Otin kupin juomaa ja lähdin kävelemään kohti pyörävaihtoa. Sanoin Jasonille muistaakseni että "Mää en kyllä lähde tässä kohtaa juoksemaan".

En tajua miten se on mahdollista, mutta järjestäjän ajanoton mukaan minulla meni vaihtoon tallustamiseen, märkäpuvunriisuntabalettiin, pyöräilykenkien pukemiseen, Spi-beltin päälle nikkarointiin, kypärän päähänlaittoon, energiageelin syömiseen ja Jasonin kanssa rupatteluun vain tasan neljä minuuttia.

Ajan on jotenkin täytynyt vääristyä. Tai ehkä tämä oli nyt  minun Black Ninja -hetkeni.


Eroosio ei ollut muuttanut pyöräosuuden alun mäkeä loivemmaksi kuin viimevuonna. Edelleen se pysäytti vauhdin liki kaatumispisteeseen. Sitten se kuitenkin loppui ja pyöräily alkoi sujua. Myötätuuli siivitti vauhtia, ja ensimmäisen kierroksen päätteeksi yllätyin iloisesti kun keskinopeus oli ilman sen kummempaa ähellystä vajaat 31 km /h.

Keesimies tuli takaa kovaa vauhtia, ja nousi rinnalle. Juteltiin siinä kuulumiset, kehuttiin myötätuulta, kunnes sitten sanoin Keesille "että alahan jo mennä siitä!"

Keesi nosti kätensä miekaksi ja huusi - tai niin kuulin: "Then let me fall among brave. In battle i shall die" - ja katosi horisonttiin.

Toisella kierroksella aloin jo selvemmin erottaa, missä oli myötätuulta ja missä vastaista.  Sen huomaa siitä, että vastatuulessa kuola valuu sieraimiin, ei leualle.

Aloin kuitenkin salaa miettiä, että noinkohan voisin oikeasti ottaa ja koittaa pusertaa itsestäni kaiken irti pyöräilyosuudella.  Laskin, että jos saisin pidetyksi keskinopeuden vajaassa 30.5 km /h:ssa 180 km lenkin päätteeksi, siihen kuluisi n. 5h 55 miuuttia. 

Jos juoksisin maratonin ennätysaikaani, kerkeäisin maaliin liki 12 tunnissa!  Ehkä, jos jostain vielä puristaisin maagiset pari minuuttia pois, voisin jotenkin saada jopa 11h alkuisen tuloksen.

Harhaista hourailua. Todellisuudessa vauhtini oli jo alkanut selvästi hidastua. Kuin merkiksi siitä, että pieni reality-check on paikallaan, loppuajalla haaveiluni keskeytti eturenkaan sihahdus ja jurnutus.

Tyhjä. Rullasin tien sivuun, soitin Jasonille ja kysyin voitko tulla apuun. "Totta kai."

Pian paljaiden vainioiden yli jo kantautuikin Saabin turbon kiimainen vinkuna. Jason kiskoi renkaan paljain käsin pois vanteelta, vaihtoi sisäkumin ja laittoi etupyörän takaisin paikalleen. Jos Ferrarin varikkoväki olisi nähnyt tämän, olisi kysyntää.

Unohdin kerettiläisen suunnitelmani tolkuttomasta vauhdinpidosta ja jatkoin sellaista vauhtia mitä arvelin jaksavani pyöräilyosuuden loppuun asti. Se oli pelastus, nimittäin tälläkin nopeudella 140 kilometrin pyöräilyn jälkeen jotain tapahtui ja voimat alkoivat viimeisellä kumpuilevalla vastatuuliosuudella huventua.

Kun tulin viimeisen kerran Kuivannon risteykseen olin vähän tokkurassa. Heräsin siihen, että juomahuoltopisteeltä huusivat mies ja nainen suoraa kurkkua "auto", "Auto", "AUTOOOOOO!!!". Painoin molemmat jarrut pohjaan. Aivan eturenkaani edestä vilahti punainen Toyota. Saan kyllä kiittää noita huoltopisteen ihmisiä siitä, että luut ovat nyt ehjänä ja henki kulkee.

Mitä olisi urheilutapahtuma ilman near death experienceä! 


Kun pääsin juoksuvaihtoon, oli todella kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Uskallan väittää, että lämpötila oli kuumimmillaan vajaat 25-astetta.

Sain kahvikupin käteeni ja Jason sanoi: "Munkkia ei ollut, mutta porkkana- punajuurileivoksia kylläkin."

Repikää siitä! Lähdin juoksemaan Berserk-moodissa, suorastaan kaikki ensimmäiset n. 1.5km kilometriä. Sitten huomasin, että sykkeet karkasivat ylämäissä aivan taivaisin.

Jos ihmisellä on päällään  25-kiloinen ihraviitta, ei häntä ole tälloin tarkoitettu kulkemaan helteessä.

Olisin ehkä jaksanut juosta vielä yhden ylämäen, kaksi tai kolme. Mutten kaikkia, tai edes useimpia.

Kävelin rauhassa ylämäet, ja juoksentelin pääosin alamäet ja tasaiset.  Vaikein kohta tuli kierroksella 3/5, jossain ehkä 18 km kohdalla ja se jatkui jonkin aikaa. Meno alkoi tuntua puurtamiselta. Saakelin kuuma. Hitto, miksi juuri nyt pitää juosta. Oikeesti?!

Ehdotin useammallekin ohi menneelle ja vastaantulijalle ajatuksen: Hei, mitä jos mennään tuonne metsän viileään sammalikkoon nyt maate ja odottamaan auringonlaskua. Juostaan maaliin sitten illan viileydessä.  Eivät prkl kukaan tarttuneet ehdotukseeni, enkä sitten yksin lähtenyt sitä toteuttamaan.

Siinä ihan vaikeimmalla hetkellä ensin  Ironman-Kauramoottori kilisti kelloaan ja kannusti eteenpäin. Sitten rinnalle juoksi Juri Haverinen, joka puhkui energiaa. Hän kannusti vimmatusti kaikkien triathlonistien lisäksi myös yleisöä. Menin siinä Jurin kanssa jonkin matkaa, juteltiin ja moraali nousi  sieltä jostain vajoamasta entistä korkeammalle.


Välillä pohkeet vähän kramppailivat, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä että tämä voisi jäädä kesken.

Siinä viimeisen kolmen tunnin aikana se kiteytyi kristalliksi: se mitä täältä vien kotiin mukanani, se ei ole joku loppuaika.

Odotin jokaista kohtaamista Hannen, Asmon ja Keesin kanssa. Onneksi kierroksia oli viisi ja kohtaaminen tapahtui molempiin suuntiin. Huoltopisteillä, edessä, takana, joka puolella - kaikkialla ihmiset hymyilevät, kannustavat ja auttavat toisiaan.

Kuin sellainen suojaava lasikupu, jonka voi kuvitella Mars-kolonnin ympärille. Sellainen, joka pitää sisällään niitä ilmassa leijuvia  aineettomia hiukkasia jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Jos tämän tunnelman, iloisten ja positiivisten ihmisten kohtaamisen ja mielten yhteenliimautumisen kokemus sitä vaatii, niin kyllä. Tulen täysmatkalle joka vuosi.

Tänä vuonna matkasin 7 minuuttia pidempään kuin viimeksi. 13:20:32

Viimeksi opin jotain ehkä lähinnä itsestäni. Tällä kertaa opin jotain enemmän. Sanan sille voi jokainen valita itse.

Viimehetken mielikuvaharjoitukset ja Nastolan täysmatkan seurantavinkit

Harjoitin tällä viikolla oikeastaan ekaa kertaa elämässä  jonkinlaista ehkä suurinpiirtein "tankkaukseksi" kutsuttavaa toimintaa . Aiemmin oon tyytyny vaan ihan vähän kasvattamaan ruoka-annoksia ja syönyt parina iltana mässyä.  Siinä se. Mutta tämmöinen oikea tankkaaminen, se on hurjaa hommaa!! Paino on noussut 3.5 kiloa maanantaista.

iron-man

No, lopputuloksena olo on nyt tuon takia tai muuten vaan semmoinen, että tuntuu niin kuin kaikenlaista kuona-ainesta pukkaisi ihon läpi kuin mökkisaunan jätevesijärjestelmästä, kun se on unohtanut putsata. Luulisin lunssaksi, jos en tietäisi tuosta ylensyönnistä, ja oikeastaan luulen nyttenkin.

Vielä kun tämä viikko on mennyt pitkälti liikkumatta, niin eihän se olo ole sitten muutenkaan yhtään teräsmiehekäs. Läksin korjaamaan tätä tilannetta suorittamalla kodinhoitohuoneessa kattavia mielikuvaharjoitteita. Tytär otti kuvatodisteen.

Kyllähän se auttoi! Ja vielä kun Jason yllätti tusauttamalla Whatsapp -mobiiliviestinä äsken klipin tätä, niin johan tässä on melkein maalissa.

Huomenna 03:45 poimin Jasonin kotoaan, sitten ajamme Saabin uusi Turbo vinkuen Nastolaan jossa olemme toivonmukaan 06:00 jo reippaina poimimassa numerolappuani ja kurkkimassa mitä kaikkea unohtui varustepussista.

 Kisan seuraaminen

 

Meidät rengastetaan suurpetojen tavoin semmoisilla siruilla, jotka aina seurantamaton yli mennessä aiheuttavat piippauksen ja keräävät tiedon siitä, kuka meni ja koska.

Kisan etenemistä voi "seurata" reaaliajassa osoitteessa: team226.net/time/2013nastola/  - minä uin, pyöräilen ja juoksen sarjassa M40.

Viime vuonna minulla kesti vaihtoineen eri lajeissa seuraavasti:

•  Uinti 3.8km: 1h:27m:40s - näin ollen ensimmäinen piippaus, eli pyöräilyynlähtö käy jos kaikki menee hyvin n. 08:30
• Pyöräily 180 km: 6h:44m:20s - parhaimmassa tapauksessa vaihdan juoksuun n. klo 15:00
• Maraton: 5h:01m:37 - jos menee yhtä ihanasti kuin viime vuonna, olen maalissa n. klo 20:00

Tässä vuoden aikana on tapahtunut sellainen muutos, että nyt kisaan on osallistumassa useita tuttuja. Viimeksi en tuntenut etukäteen ketään osallistujista. Toivotaan, että voimme imeä toisistamme energiaa puolin ja toisin, jos tulee raskas hetki.

Minulla on mukana myös kännykkä. Eihän sitä koskaan tiedä jos jollain lapsen kaverilla vaikka olisi asiaa, kuten viime vuonna ;) Saatan vaikka aikani kuluksi uppailla kuvia tuonne Facebook-sivulleni kesken pyöräilyosuuden.

Täysmatkan Triathlon Nastolassa 19.8.2012

Punajuuripunaa huuliin ja kisalappu päälle

// ks. Triathlon, täysmatka (Wikipedia)
// ja järjestävän seuran kisa-info (Nastolan Naseva)

Ihan ensimmäisenä kätevä aikaa säästävä vinkki kisa-aamun valmisteluihin: huulet saa helposti punattua edustuskuntoon hörppäämällä puolilitraa punajuurimehua ennen starttia, sitten onkin hyvä hetki mennä vessajonoon hämmentämään kanssakilpailijoita. (Punajuurimehun hyödyt kestävyysurheilun kannalta lienevät vielä kiistanalaisia, mutta voit tutustua aiheeseen täällä). Jos maha kestää, kuten minulla, on siinä ainakin raakasti hiilihydraatia.

En ole kuluneen 2.5 vuoden aikana vielä esitellyt pärstääni täällä blogissa, koska Läskimaija en ole "minä" vaan enempi "Batman", se on tämän projektin koodinimi. Pannaan nyt kuitenkin pärstä kuviin parista syystä 1) ystäväni otti läjäpäin hyviä kuvia, ne nyt vaan pitää käyttää 2) tapasin kisan aikana muutamia ihmisiä jotka osasivat yhdistää blogin ja naaman muutenkin. Oli muuten kiva tavata, nähdään tulevissa tapahtumissa :)

Kisaa edeltävä tankkaus onnistui erinomaisesti, nautin edellisillan hääjuhlissa mm. pari olutta, lihapullia, wasabia, lohta, salaattia, perunoita, nieriää ja neljä aivan pikkuriikkistä sitruunajuustokakun palasta.

Kisapäivä alkoi herätyskellon soitolla  hyvin sängyssä pyörityn yön jälkeen 03:35, ruiskun ja pukeutumisen jälkeen talutin polkupyörän hotellin hissiin ja autoon. Matkalle varaamani eväät unohdin minibaariin. Saavuin Pajulahden liikuntakeskukseen 05:20, ja kirjekuori numerolappuineen oli jo saatavissa. Aivan upea retro-KOP-kuolalappu!!!

Talutin pyörän ja varustepussit vaihtopaikalle, jossa muutama muukin jo asetteli ratsujaan telineisiin. Levitin ensin vaihtokamppeeni tavalla 1), sitten tavoilla 2 ja 3) ja lopulta tavalla 4). Onneksi vierustoverikseni sattui nerohenkilö, jolta opin nerokkaasti latomaan pyöräily ja juoksu varusteet jätesäkkiin peräjälkeen siten, että kaikki oli järjestyksessä ja hienosti saatavilla.  Minusta tulisi hyvä apina!

Kuin maalauksessa olisi uinut.

Kun kamat olivat paikallaan kietaisin naamaani vielä viimeisen 0.5 litran pullon punajuurimehua ja kävin pissalla kolmatta kertaa tälle aamulle. Rauhallisuuden tunne levisi virtsarakon lisäksi myös päähäni, kun huoltohenkilöstöksi, kameraryhmäksi sekä mentaalivalmentajaksi omaehtoisesti tarjoutunut ystäväni kurvasi paikalle.

Kun uinnin starttiin oli kahdeksan minuuttia, huomasin että rauhallisuuden tunteen lisäksi päässä ei juuri muuta ollutkaan. Nimittäin uimalakki oli jäänyt autoon. No, mentaalivalmentajani kipaisi lakin autosta ja kerkesimme rantaan hyvissä ajoin noin viisiminuuttia ennen lähtöä. Kävin pissalla aamun neljännen kerran. Kun lähtöön oli kolme minuuttia, oli märkäpuku vihdoin kiinni, lakki päässä ja uimalasitkin melkein valmiina.

Lähdin uimaan viimeisenä. Missään vaiheessa ei tullut ahdasta, paniikkia taikka muutakaan epätoivon tunnetta. Pieni "justiinsa" elämys kylläkin kun oikea uimalasin linssi imaisi itsensä noin viidennellä kauhaisulla  täyteen vettä. En viitsinyt alkaa mihinkään tyhjennysoperaatioihin koska näkyvyys toisella silmällä oli täydellinen.

Matka ensimmäiselle poijulle, ja melkein toisellekin meni totutellessa veteen ja uintiin. Jonkinmoisen rauhallisen rennon tahdin sain päälle toisen uimakierroksen alkaessa. Vauhti kiihtyi hieman ja uinti keveni.

Hämmästyksekseni huomasin että mahdollisesti muutamia uimalakkeja jäi taakse - en ollut kuitenkaan aivan varma oliko näin, vai hölskyivätkö vain aivot päässä. Tästä innostuneena, ja kun kerran tilaa oli, kiersin jatkossa poijutkin aivan vierestä imien. Kyllä siinä varmaan muutama metri säästyi.

Vedestä nousin järjestäjän ajanoton mukaan ajassa 1.27.40. Nappasin kuvatodisteiden mukaan kaksi lasillista juomaa.  Vettä oli pyörinyt lasissa sen verran, että näköjään iskin alitajuisesti silmää vielä kauan vedestänousun jälkeenkin.

Ei väsyttänyt. Vähän huippasi.

Vaihtopaikalla söin geelin, join vielä muutaman desin urheilujuomaa ja suoritin ultimate testin: märkäpuvun lahkeiden riisunta yhdellä jalalla seisten. Helpompaa kuin kahdella jalalla seisten, mutta ei onnistuminen yhden jalan metodillakaan aivan itsestään selvältä tuntunut.

Pyörälle siirtyminen tuntui kivalta vaihtelulta eikä edessä oleva alun pitkähkö nousukaan tuntunut mahdottomalta haasteelta. Muutamaa minuuttia myöhemmin kyllä kävi mielessä, että pitäisiköhän varmuuden vuoksi irroittaa kengät lukoista jos en sittenkään jaksa polkea ylös asti. Prosessorini on kuitenkin sen verran hitaahkoa sorttia, että siinä vaiheessa kun päätös olisi syntynyt oli mäki jo niin jyrkkä että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi joko polkea ylös asti tai kaatua. Hyvä niin. En nääs kaatunut :)

Kun siirtymämatka varsinaiselle pyörälenkille oli tehty, huomasin että nerokas magneettinen geelipullotelineeni oli pettänyt ja pullo tipahtanut jo vaihtopaikalle. Onneksi olin kuitenkin teipannut pyörään kiinni  jesarilla myös kolme erillistä geeliä. Meinasi siinä silti pieni paniikki iskeä. Pari kierrosta pyöräiltyäni, ja kun paine rakossa oli jälleen kasvanut sietämättömiin mittoihin, pysähdyin bussipysäkille. Kirjoitin kaverilleni tekstarin: "Kusella. Geelipullo tippu jo vaihtopakalle nyt lopu. Oon Kuivannosta 12km ettepäin. Sopisko juoksuvaihdossa munkkikahvit." Sitten puhelin soi, ajattelin että syytä vastata kun en tuntenut numeroa. Tyttäreni kaveri siellä kysyi, että voiko tytär leikkiä. Vastasin, että todennäköisesti mutta en nyt ole aivan varma.

Ystäväni oli jotenkin onnistunut tulkkaamaan sekavan viestini oikein, ja odotti Kuivannossa geeliläjän ja urheilujuoman kanssa. Pysähdyin. Moraali kohosi. Hämmästyin myös, kun minulta tultiin kysymään että olenko Läskimaija.  Olin tullut pyörästä tunnistetuksi. Sinä kenet tapasin, oli hauska tavata. Ja kiitos kannustuksesta myös juoksuosuudella. Aivan mahtavaa, kiitos. Jäi hyvä mieli. Näiden kohtaamisten jälkeen viimeinen kierros pyörällä tuntui, sanotaanko nyt,  lasten leikiltä.

Koko homma olisi jäänyt melkolailla varmasti kesken ilman tätä geelitäydennystä ja niistä saatua energia ja mentaalibuustia.



Juoksuvaihtoon tullessa en ollut vielä aivan viimeinen. (En muuten ole aivan varma, vaikka kuva olisi uintivaihdosta). Pari-kolme viimeistä tuntia oli pyöräilty sateessa, joten olo vaihdossa oli märempi kuin uidesta tullessa. Onneksi huoltaja-ässäni oli käynyt vetämässä jätesäkin varusteiden suojaksi ja sain jalkaani kuivat sukat ja kengät.

Juoksuosuus lähti jälleen hyvissä tunnelmissa. Olo tuntui lähes sietämättömän keveältä. Tuntui aivan mahdottomalta juosta etukäteen suunnittelemallani tavoitesykkeellä max. 140 sydämenläpsyä per  minuutti. Tapasin metsäosuudella juoksijan, joka kuunteli jotain metallikasta. Kysyin, mikä soi ja hän sanoi "Nyt menee Manowaria". Kävi mielessä, että niinköhän meillä on sama soittolista. Hän tunnisti minut Läskimaijaksi, ja siinä sitten mentiin useampi minuutti jutellen kivoja.  Kun soittolistalla tuli vastaan W.A.S.P:in kappale Animal, mopo karkasi lopullisesti käsistä, sanoin uudelle tuttavuudelleni että nyt täytyy mennä ja lähdin menemään. Tämän kohdan tunnistaa kätevästi metriikasta kappaleeseenkin sopivasta pupu-symbolista.

Uhoa riitti vielä ainakin seuraavat kymmenkunta kilometriä. Ja voimavarat mahdollistivat käsien noston kasvattajaseurani Etelä-Nokian Biisoneiden tervehdykseen. Seuran kannatus on muuten edelleen hyvin vakaalla pohjalla, jäsenmäärä on  yksi. Ensimmäiset kymmenen kilometriä kulkivat aivan liian kovaa. Keskitahti oli vain himpun päälle 6 minuuttia per kilometri, kun tavoitteeni keskinopeudeksi oli luokkaa 06:45 / km.

Ja niin. Eipä aikaakaan niin voi kauhistus. Ensin alkoivat pienet sähköiskun omaiset krampit, sitten alkoi mahassa kiertää ja nopeus laski olennaisesti. Taisinpa sanoa siinä mäessä ystävällenikin, että "nyt muuten vähän väsyttää".  Latasin juomapysäkeiltä kiihtyvässä määrin "extreme" merkattua juomaa, söin 3xsuolatabletit, kaverin tuoman munkin, colaa, suolakurkkuja, banaaneja, siripiriä. Pungersin seuraavat 20 minuuttia melko vastentahtoisesti.  Sitten olo alkoi helpottaa. Vauhti kyllä laski, ja sykkeet jäivät junnaamaan 120-135 nurkille. Kierroksia ei vaan riittänyt enempää.

Kaippa tässä oli kyse siitä, mistä viimeiselle juoksukierrokselle lähtiessä juttelin sarjassa M75-80 kilpailleen  herrasmiehen kanssa jolla oli juuri sillä hetkellä erittäin vaikeaa. "Tässä on nyt vaan kyse siitä, että elimistö alkaa polttaa rasvaa. Ja sitähän meillä riittää, joten ei mitään hätää. Annetaan mennä vaan."

Niin sitä sitten mentiin. Viimeisen kerran kääntöpaikalla käydessäni sain kukan ja kättelyn mieheltä, joka vaikutti ehkä vanhalta merikarhulta. Ainakin elämänkokemusta oli taustalla. Se teki tennaria. Kohtaamiset on kivoja.

Saamani kukka oli melko iso puska, mutta en raaskinut sitä kokonaisuudessaan heittää menemään, vaan otin pienen kukkasen muistoksi ja juoksinkin sitten viehkeästi kukka suussa maaliin.


Maalissa olin aikaan 13:13:40.

Kokemus oli huikea.

Finntriathlon 2012: puoliksi teräsmies, puoliksi Mikki Hiiri

Kalastelimme serkkuni kanssa usein nuorna poikina Kyrönjoen koskilla, ja tulipa kerran mukaan siskoni tuleva mies. Loikimme (serkku edellä) tottuneesti padon yli, ja rupesimme virittelemään onkia kalastuskuntoon, kun huomasimme että puolivälissä patoa konttasi hieman hätääntyneen näköinen siskonmies ja suunnitteli juuri takaisinkääntymistä.

Silloin serkkuni huusi: "Kamoon! Oletko mies vai Mikki Hiiri!" Eihän siinä kukaan takaisin kääntyä voi.

No. Tehdäänpä tämä kompaktisti. Selvitin Joroisten Finntriathlon-puolimatkan aikaan 6:13:15. 

Swimming: 1.9km	00:41:13, // meni kivasti, en riuhtonut, joten aika yllätti positiivisesti
Change 1:	00:06:49
Biking (ylipitkä 94km):	03:06:00 // keskinopeus 30.6 km /h, joka sekin oli positiivinen yllätys
Change 2:	00:09:18 // kävin haistelemassa Baja-majaa, siksi kesti pitkään
Running (21.1km):	02:09:59 // puolimaralle uusi ennätys
Running split 5,5 km:	00:41:04
Running split 10,7 km:	00:31:50
Running split 21,1 km:	00:33:14
Running split 15,9 km:	00:31:36

Great success! Siltikin koen olevani edelleen puoliksi Mikki Hiiri. Vaikka missään lajissa en ollut erityisen puhki, juoksun viimeisillä kilometreillä tuntui päivänselvältä että kisapäivän paino/kunto-kombinaatiolla minä en selviä tuplasti pidemmästä täydestä matkasta. Turha edes osallistua noista lähtökohdista. (piste)

Mitä jäi erityisesti mieleen:

- nukun yleensä hyvin, mutta edeltävänä yönä nukahdin vasta 04, herätyskello soi 05:30. Torkahtelin kyllä sitä ennenkin, aina herätessä hörppäsin mustikkamehua. Positiivisesti ajatellen tankkaus siis onnistui! :)

 - Stubb pyöräili kannustamassa joukkoja, ja voinkin nyt todeta, että Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin lausuman mukaan olen Hyvä, Hyvä!

- juoksuosuudella  tatuoitu mies sanoi kaverilleen: Kato, tolla äijällä on reidet rautaa! "Kuiskasi" varmaan samat kaikkien muidenkin kohdalla, mutta joka tapauksessa kilometrivauhti nousi hetkellisesti.

- nännit unohtui teipata, joten verta alkoi perinteiseen tapaan valua 15 km kohdalla. Naureskelin itsekseni vähintään pari minuuttia ajatukselle, että nyt voisin imettää vampyyrilapsia!

- pyöräilyosuudella a) en osannut avata geelejä vauhdissa, joten päädyin lopulta paiskaamaan ne menemään b) en saanut lopuksi enää juomapulloani takaisin telineeseen, joten paiskasin senkin menemään. Menin siis pitkälti 1.5 litran juomareppuni varassa. Sen lisäksi napsin kunnon apinan tapaan neljä banaaninpuolikasta.

- juoksuosuudella pyrin vastaavasti, ja oppikirjojen vastaisesti, panostamaan hyvinsyöntiin. Juoksuosuuden jälkimmäisellä tankkauspisteellä minulla oli käsissäni joka kierroksella neljä muovimukia (vettä, urheilujuomaa, suolakurkkuja, rusinoita). Viimeisellä kerralla pyysin hampurilaisia, tai edes pizzaa, mutta lupasivat sen valmistuvan vasta ensi kierrokselle.

- uinnin alussa oli hässäkkää, ja kättä ja jalkaa tuli kylkeen jne mutta ei se hirveästi haitannut. Kovempaa ja erityisesti vähemmällä voimien käytöllä olisi kyllä pystynyt uimaan, jos olisi ollut rauhallisempaa.

- ensimmäistä ketaa liikuntaurallani pääsin todistamaan tilannetta, jossa sykkeeni eivät yksinkertaisesti enää nousseet. Ne junnasivat 150 nurkilla vaikka yritin kuinka kiriä juoksun lopussa. Olisiko niin, että  polttoaineeksi oli enää lähes pelkästään läskiä (ja lihaksia).

Painoin kisaa edeltävänä aamuna pyöreät 110kg.  Sen voin sentään sanoa, että yksikään minua isompi kaveri ei minusta juossut ohi. Yksi pyöräili, mutta ohitin sen juoksussa. Tuo ohittamani kaveri oli reilusti paksummassa kunnossa kuin minä mutta selvitti juoksun upean hienosti, vaikka siinä aikaa kestikin.

Kuntoa on siis parannettava, ja painoa laskettava.

Kunnolle ei enää ihmeitä ehdi tehdä, mutta painosta voisi 4-5 kg tippua. Samoin ohjelmassa on kyllä vielä kaksi "HARD" treeniviikkoa, joten ehkä kuntokin vielä hieman nousee, jos ei mikään tauti tai muu yllätys hyökkää.

Mikki Hiiri jätetään täysmatkalle Nastolaan 19.8.

// 109 kg. (-31kg)

Olen Iron Man!

Rakas päiväkirja,

tänään ruksailin päässäni monivalinnan, ja tein sen pohjalta päätöksen harjoitella ja osallistua Ironman-matkalle syksyllä 2012.

[x] onko hän menettänyt järkensä?
[x] voiko hän nähdä vai
[-] onko hän sokea?
[x] voiko hän kävellä ollenkaan?
[?] jos hän hyökkäävä hän putoaa?
[x] onko hän elossa
[-] vai kuollut?
[x] onko hän ajatukset sisällä hänen päänsä?

Suunnittelee hän kosto, että hän pian avautua. Nyt aika on täällä, sillä Iron Man levittää pelkoa. Raskaat saappaat lyijyn ~ täyttää uhrinsa täynnä kauhua. Juoksee yhtä nopeasti kuin ne voivat.



Iron Man, elää, taas!

// plan lyrification (c) Black Sabbath / Iron man & Google Translate.