lauantai 12. marraskuuta 2016

Kumpi asettaa rajat: keho vai mieli?

Tein viime viikolla Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 Facebook-ryhmässä kysymyksen, jossa oli vain yksinkertaiset kaksi vaihtoehtoa.  ” Kumpi näistä asettaa rajat sille mitä teet ja mihin pystyt: mieli vai keho?”


Ennakko-oletukseni oli, että vastaukset todennäköisesti kasaantuvat jossain määrin enemmän  jommallekummalle puolelle. Tai  ehkä ylipäätään olen itse yksin tämän kysymykseni kanssa. 

125 ryhmään kuulunutta liikuntaharrastajaa vastasi kysymykseen. Kaikista vastaajista 52% oli sitä mieltä, että keho asettaa rajat, 48% kallistui mielen puolelle. Useampi vastaaja kertoi vaihtaneensa vastausta muutamaan kertaan. Yksikin olisi riittänyt siihen, että tulos olisi ollut 50-50. 

Mistä tämä kertoo?  Varmaankin vähintään siitä, että molemmat tarvitaan, ja ilman toista on vain avuton puolikas. 

Kävin vastaajien listan läpi, ja laskin miesten ja naisten määrät. Ero on selvä jopa tällä otoksen koolla. Miehistä selvä valtaosa on sitä mieltä, että keho asettaa rajat. Naisista taas niukka enemmistö näkee mielen roolin rajojen asettajana tärkeämmäksi. 



En ole oikein niitä ihmisiä, jotka uskovat miehen ja naisen olevan lähtökohtaisesti kovinkaan erilaisia, mutta tutkitustikin eroja on

"For instance, on average, men are more likely better at learning and performing a single task at hand, like cycling or navigating directions, whereas women have superior memory and social cognition skills, making them more equipped for multitasking and creating solutions that work for a group. They have a mentalistic approach, so to speak."  http://www.uphs.upenn.edu/news/news_releases/2013/12/verma/



Niin tai näin. Itse uskon, että kehostaan voin nauttia täysimääräisesti vain venyttämällä mielen rajoja. Itseäni innostaneessa tutkimuksessa professori Samuel Marcora sai tuloksen: rasitustason ja suorituksen vaativuuden tunne tulee päästä, ei kehosta. Samoin tutkikmuksessaon todettu, että kuviteltu voimaharjoittelu lisää fyysistä voimaa. 

"Perception of effort is the main limiting factor. The higher the athlete's perception of effort, the closer it brings them to exhaustion." http://edition.cnn.com/2015/10/20/sport/brain-training-push-performance/

”If Marcora’s theory is correct there will be some interesting practical applications for runners. For example, if it’s true that fatigue comes from brain activity instead of muscle activity, it should be possible to induce fatigue just by thinking about running. And if this is true, then it may be possible for runners to increase their fatigue resistance (i.e. fitness) through visualization exercises, which may serve as a complement to physical training or even as a substitute during periods of injury. Already studies have shown that imagined strength training increases muscle strength.”

Jos haluat dipata syvemmälle aiheeseen, suosittelen mm. näitä linkkejä. 

- Scientific American: Your thought can release abilities beyond normal limits:
- CNN: Training the braind to push the body beyond its limits
- Impossible HQ: Physical limits reveal mental limits
- Breaking Muscle.com Overcoming Self-Imposed Limitations: Mind Training Strategies From Gym Jones
- Running.competitor.com: Is perceived effort all in your brain & Endurance Fatigue – perception is everything.

Ajatus siitä, että monet rajat ovat itseasiassa mielen asettamia on itselleni äärimmäisen innostava. Rinkkamaraton-projektilla sain maistaa näiden henkisten rajojen tutkailua. Fyysisesti en todennäköisesti ollut vielä lähelläkään rajoja vaikka itsekin kyseenalaistin koko homman mahdollisuuden.

Minusta alkaa tuntua siltä, että vuonna 2017 haluaisin myös käydä tyrkkäämässä kumoon jonkin toisen kehon painoon ja liikkumiseen liittyvän raja-aidan, jonkin sellaisen jonka näin päässäni rajaksi kun vuonna 2009 aloitin liikkumisen raskaasti ylipainoisena.

2 kommenttia:

  1. Sanoisin että suurimmalle osalle porukkaa rajat asettaa mieli. Itelle ny ainaski. Huippu-urheilijoilla kehon rajoja aletaan lähestyä.. Omakohtaisesti olen havainnut että itsekurin ja motivaation määrä on niin rajallinen pitkällä tähtäimellä, eikä se ole hääppöinen lyhyelläkään aikavälille, joten treenien jatkuvuuden ja määrällisen riittävyyden kannalta treenaamista täytyy suunnitella vähän toisella tavalla kuin siten että laitetaan eteen treenisuunnitelma ja oletetaan että ite pystyy päättämään ja pitäytymään sen noudattamisessa.

    Omaa itseään kannattaa pyrkiä tarkkailemaan ikäänkuin ulkoapäin koe-eläimenä ja pyrkiä havaitsemaan ne lainalaisuudet, joilla on vaikutusta hyvän treenaamisen toteuttamiseen. Treenioloissa kannattaa kuunnella omia ajatuksia ja fiiliksiä eikä vaan koittaa itsekurilla vaientaa. Ei nappais -fiilis voittaa pitkällä aikavälillä aina, joten koko touhu kannattaa suunnitella siten, että tämä tuntemus ei nouse esille. Esimerkiksi siten että ei treenata "ei nappais" -juttuja, tai jos ne on kovin tarpeellisia niin ripotellaan sellaset pienempiin palasiin lähelle innostavampia treenejä, jollon niistä rullaa läpi jo pelkällä korkeamman motivaation liike-energialla. ;)

    Omakohtaisesti olen havainnut mm. jotta:
    -tavoitteet eivät toimi - ei juurikaan vaikutusta yksittäisen treenin toteutusintoon, sitoo treenitapoja tiettyyn suuntaan, mikä haittaa motivaatiota
    -treenisuunnitelmista on (juoksussa ja punttisalilla) enemmän haittaa kuin hyötyä - motivaatio laskee lähes olemattomaksi kun tiedossa on että pitäisi tehdä tietynlainen vaativa treeni (joita kyllä tekee spontaanisti aina välillä) ja normitreenissäkin sitoo liikaa, kun ei voi toteuttaa spontaaneja päähänpistoja. Esim. hankijuoksun suhteen kun meneillään on jokin tasavauhtinen tylsä tietreeni.
    -Mieli on auktoriteettejä kunnioittava, eli jos treeniohjelma on, niin sitä totellaan ehdottomasti, mikä lisää jonkinmoista stressiä treenaamiseen, ja lisää ahdistusta jos ei jostain syystä pysty toteuttaan sitä. Yleensä ottaen jos vähän lipsuu jonkin aikaa, niin sitten treenisuunnitelman toteutusmotivaatio yksinkertaisesti tuhoutuu. Jos treenaaminen itsessään on sitoutettu treenisuunnitelmiin, niin tässä tilanteessa koko treenaaminen loppuu!

    -Treenaaminen on mieliteko, mutta vain silloin kun sen sisältö on vapaa ja näinollen muunneltavissa treenin aikana (ei päde ohjattuun treeniin)
    -Inspiroivat kirjat ja videot lisäävät motivaatiota, joskus näistä irtoaa vuosinkien yli kantava motivaatiolisä
    -Ihan aina ei tee mieli treenata, pikkupakot auttavat. Ei omisteta autoa, niin on pakko pyöräillä töihin. Pitää olla kuitenkin tarkkana, ettei ole liian isoja pakkoja, eli liian raskas tai muuten vaativa tai vaan tylsä pakkosuoritus, silloin touhusta tulee puurtamista ja treenaaminen tuntuu negatiiviselta.
    -Kilometrien keräily on tavoitteena motivoiva, mutta toimii vain silloin kun kroppa on ehjä

    Eli siis kun pelkkä raaka itsekuri ja motivaatio (=mieli) ovat heikkoja, niin treeni täytyy suunnitella siten että mielekkyys on ykkösasia, jolloin treenamisen kantavana voimana on halu treenata. Tämä ei tarkoita sitä että kaikki treenaminen olisi kivaa ja helppoa, vaan aina välillä raskas ja vaativa treeni on kivaa. Sitä päivää milloin näin on, ei voi kuitenkaan ennakkoon laittaa mihinkään aikatauluun.

    Tokikin treenaamisen premissit ovat yksilöllisiä, minua tavoitteet eivät inspiroi niin vahvasti että ne juurikaan lisäisivät treenimotivaatiota, enkä voi kuvitella että suoriutuisin vaikkapa rinkkajuoksusta. Juoksen kyllä painavan repun kanssa välillä, mutta suurin motivaatio tähän on se että haen kaupasta vaikkapa kaljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mielenkiintoita ja avartavaa lukea melko toisenlaisista lähteistä ammentuvaa motivaatiota kuin itselläni. Minulla vahvin veturi on mielikuva asiaintilasta joka tavoitteessa vallitsee.

      Sehän tässä toisaalta on kääntöpuolena, että silloin kuin sitä mielikuvaa (ja sen taustalla olevaa tavoitetta) ei ole, minua ei juurikaan kiinnosta liikkua vaikka "huvikseen."

      Poista