tiistai 12. syyskuuta 2017

Iltarasteilla

Iltarastit. 

Änkyröinnistäni huolimatta ystäväni Harri ja Ville ovat sinnikkäästi ja ihailtavalla periksiantamattomuudella tarjonneet minulle toistuvasti mahdollisuuden lähteä mukaan. 

Olen selvinnyt elämässäni ilman minkäänlaista suunnistustaitoa. Ala-asteelta,ylä-asteelle, partion ja vartion johtajana ja armeijassa. Välillä tein sen jopa kunniamaininnoin.  Sama yksinkertainen metodi on toiminut läpi vuosien: näyttele itsevarmasti ja valitse seura oikein. 

Opin sen jo ala-asteella. Liikuntatunnin alussa opetettiin kompassin käyttöä. Ajatukseni hairahtuivat vaaleanpunaiseksi mutta liian pitkäksi hetkeksi Susannan lumoaviin hiuksiin, ja se meni ohi. Tieto ja ajatus. Musta kohti pohjoista. Luokan siirtyessä ulos olin hetken paniikissa. Toni! Luokkamme ja piirin hiihto- ja juoksusankari. Nyt seuraat vain Tonia! 

Olimme maalissa puolituntia ennen muita. Elämäni johtoperiaate oli syntynyt. Näyttele itsevarmaa, ja seuraa parasta.  Ikinä tämän jälkeen en ole kerennyt ottaa suuntaa tai lukea karttaa, ennenkuin sen hetken "Toni" on jo mennyt ja on pitänyt juosta.

Nyt oltiin kuitenkin tilanteessa, että olin kertonut totuuden: en osaa lukea karttaa, en osaa ottaa käytännön tilanteessa suuntaa,  lista paikoista joihin olen eksynyt on loputtoman pitkä. Olen eksynyt mummolan takapihan metsään, olen eksynyt Helsingin keskustaan, Tampereelle, Ouluun ja kapakasta kotiin tullessa naapurilähiöön, jonne taksi oli minut jättänyt.

Kuukausien mittaan olin kaarrellut aiheen ympärille tehden hyökkäyksiä kuin kanahaukka saadakseni jotain käsitystä mitä noilla mystisillä iltarasteilla oikein tapahtuu.  Kysymyksiä toisensa perään. Mikä se epilaattori on? EMIT. Saako siellä kulkea ryhmissä?  Tarkkaileeko joku meitä. Onko siellä joku aikaraja? Jos jää metsään, tuleeko joku etsimään. 

Reunaehdot tiivistyivät lopulta yhteen lauseeseen: "Jos sopii, kuljen vain mukana kuin pieni lapsi."



En oppinut suunnistamaan.

Tuntui samallta kuin Unkarissa huonekalukaupassa. Jonkinlainen aavistus siitä mitä kohden nyt juuri ollaan etenemässä mutta yhtäaikaa tietoisuus siitä, että minulla ei ole aavistustakaan mitä nyt puhutaan ja missä kohtaa ostosprosessia nyt ollaan menossa. Tuleeko sohva, vai kaksi nojatuolia ja entä dohányzóasztal. Tilanne oli kuitenkin miellyttävä, koska minulla oli varmuus siitä, että muut seurueessa eivät ole tilanteesta pihalla ja yhtäaikaisesti siitä että he tietävät minun olevan kaikesta täysin pihalla.

Sata toistoa.  Ehkä minä sitten hahmottaisin missä suokuopassa milloinkin olen ja miksi, ja mitenpäin maailma on ja miten päin kartta. Ja miten voi löytää tiensä tuon polun alkuun ja sitten ottaa vasta sieltä suunnan seuraavalle rastille tai miten voi loikkia pystysuoraa sammaleista pirunpeltoa alaviistoon.  Tai miksi pitää loikkia yläviistoonkin. Ehkä tuhat.  Aivan uskomatonta, miten voi pelkästään paperilapun ja magnetismin perusteella löytää ennalta tuntemattomassa vaihtelevassa maastossa paikasta toiseen. 




Ehkä miljoona toistoa, ja voisin osallistua yksin.  Kiitos Harri ja Ville!

2 kommenttia:

  1. Suunnan ottaminen on aika helppo juttu ja sen voi kuivaharjoitella kotona millä tahansa suunnistuskartalla. Sillä taidollakin jo pärjää aika pitkälle. Eikä ensimmäisen yksinään suoritetun suunnistuksen tarvitse olla erityisen onnistunut suoritus, hommahan kehittyy siten että harjoituksen myötä tekee vähemmän ja pienempi virheitä kuin aiemmin, mutta epäonnistumisia tulee kyllä myöhemminkin.

    Ratavaihtoehtojakin on yleensä tarjolla hyvästi, aluksi helpoimmasta päästä olevia läpi ja sitten kun alkaa sujuun niin katsoo sellasen radan jossa voi taistella sijoituksista. Vaikka kunto riittäisi juosta kaikki radat läpi, niin ei siltikkään kannata valita pisintä reittiä, vaan se missä on eniten samantasoista porukkaa, silloin siinä suunnistuksessa pääsee kisaamaan, eikä vaan selvittämään reittiä läpi. Sillä tavalla touhussa pysyy motivaatio korkealla, kun omalla suorituksella on vaikutusta sijoitukseen. Vaikeimmilla radoilla tyypillisesti näin ei ole, vaan perussuorituksella tulee tyypillisesti sijoitus häntäpäästä niin suurella marginaalilla seuraavaan, ettei täydellinenkään onnistuminen olisi muuttanut tilannetta. Oman tasoisella radalla onnistumisilla on vaikutusta ja vaikkei kärkipäähän yltäisikään koko radalla, niin sekin on ihan hyvä motivaattori että yksittäisellä rastivälillä saavuttaa kärkiajan.

    Toki nämä ovat makuasioita ja pelkällä rastien löytämisellä ja radan suorittamisellakin suunnistus on ihan ok touhua, mutta silti sanoisin että homma muuttuu paljon kiinnostavammaksi kun pääsee kisaamaan tasaväkisesti ja tarkasteleen jälkeenpäin väliaikalistauksista että miten sijoitukset suhteessa muihin suunnistajiin ovat muuttuneet reitin varrella. Ja kun suunnilleen samat tyypit näissä rasteissa on mukana niin sekin tuo oman lisänsä, kun siellä listauksessa tuttuja nimiä joita vastaan on kisannut aiemminkin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä vinkkejä. Jos suunnistusharrastukseen lähtee, niin varmaan juurikin tuohon tapaan ja helpoimmasta radasta liikkeelle.

      Tuolleen porukalla on kyllä kiva liikkua kavereiden kanssa ja metsä on ehkä mukavin ympäristö.

      Mutta se voi olla, että minusta ei ehkä koskaan lopulta tule suunnistajaa. En jotenkin oo vielä kokenut elämässä tarvetta löytää sitä rastia enkä varsinkaan kiireesti, eikä se tarve nykkään sieltä pilkistänyt. Jossain vaiheessa vieraissa kaupungeissa ois ollut kiva ollut osata lukea karttaa sujuvasti, mutta nyt kun on GPS:t ja muut tulleet, niin ne viimeisetkin arkielämää haittaavat esteet on poistuneet.

      Mutta jos kaverit vielä huolii joskus mukaan, niin miksei menis niiden kanssa tuonne yhteislenkille toistekin, oli yllättävän leppoisa ja kiva meininki mennä täysin uunonakin! Oli se selkeesti erilaista aivojumppaa ja just sillä itselläni harmaimmalla synapsien hylkäämällä alueella. :D

      Poista