perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosi 2016: ääripäitä


Olen juossut yhtä vähän kuin tänä vuonna viimeksi viisi vuotta sitten.

Ensimmäisenä neljänä liikuntavuotenani mittasin liikunnallista onnistumistani juostujen kilometrien määrällä. Tuntui, että mitä enemmän ja pidempään sen parempi.

Vuoden 2014 loppuun mennessä tiesin, että ultrajuoksu ei ole minun juttuni. Minua ei kiinnosta tieto, jaksanko raahata itseäni juosten eteenpäin esimerkiksi 200 kilometriä. Joskus se kiinnosti, enää ei.

Siksipä alkuvuonna 2015 olin pikkuisen pihalla, koska en tiennyt mitä seuraavaksi tekisin.  Oli siinä lisäksi mykoplasmoja ja semmoista, mutta kaiken kaikkiaan ei vaan huvittanut koska en tiennyt miksi.  Juoksin toukokuun loppuun mennessä vain muutamia kymmeniä kilometrejä.  Kesän aikana kuitenkin kipinä löytyi uudestaan, ja lokakuussa 2015 juoksin melkein vahingossa kevyesti maratonennätykseni. Vuoteen 2016 lähdin aivan uutta intoa puhkuen.

Kokonaisliikuntatuntimäärä on jo viisi vuotta ollut suurin piirtein samalla tasolla, noin 550 tuntia vuodessa. Se mitä tuntien aikana tapahtuu on muuttunut paljon.

Vuosi 2016 oli itselleni liikunnallisesti ja kaiken kaikkiaan Läskimaijallisesti uusi syntymä. Teen jutut omalla tavallani ja olen löytänyt itselleni hyvän tavan liikkua.

Vaikka olen juossut vähemmän kuin koskaan, keskinopeuteni on ottanut aimo loikan. Näin on käynyt siitä huolimatta, että vuoden juoksukilometreistä  puolet olen juossut painoliivit päällä tai rinkka selässä.


Jos haluaa juosta kovempaa, pitää juosta kovempaa.

Vastapainoksi olen kävellyt enemmän kuin koskaan. Kävely on varmaankin liikuntani tärkein osa. Sen takia palaudun raskaasta liikunnasta hyvin, eikä minulla ole ollut vuosiin rasitusvammoja.

Vuonna 2017 aion jatkaa samalla ajatuksella.

Rentoilen valtaosan liikuntatunneistani, mutta silloin kun hikoilen, hikoilen kunnolla ja venytän rajoja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti