perjantai 2. syyskuuta 2016

Miten tuli reenattua, eli uskonvoiman lataus.

Nyt on enää viikko Tampere Puolimaratoniin ja ensimmäiseen Guinness-ennätysyritykseen ja kuukausi loppukoitokseen Vantaan Maratonilla. On alkanut mietityttää se mitä, ja miten on tullut tehtyä ja onko se riittävästi. Jaksanko juosta ensi viikonloppuna puolimaratonin 27.2 kg rinkan kanssa kovaa. Yhteensä kannan noin 130 kiloa. Kokomaratonille toivon laihtuvani  pari kiloa lisää, silloin   yhteispaino on  vain noin 127 kg. Tampereen maratonilla viime viikonloppuna kuitenkin opin, että rinkan kanssa matka on vieläkin pidempi.

Tuntuu  pikkuisen sankarilliselta ajatella, että avainasemassa menestyksen kannalta olisi esimerkiksi  liki nääntymykseen päätynyt 15 km kovavauhtinen rinkkajuoksu Sorvan kylään ja takaisin. Tai että jos epäonnistun, se johtuu jopa pari viikkoa kestäneestä flunssasta.

Todellisuudessa nämä lähihistorian tapahtumat ovat mitättömiä. Jos ja kun onnistun Tampere Puolimaratonilla, se johtuu pääasiassa siitä, että olin vuonna 2009 melko lihava, ja siitä että enää en ole ihan niin lihava.


Ja se minusta tässä juuri onkin parasta. Olen ihan normaali ennen tosiläski ihminen, ja siksi pystyn nyt juoksemaan melko painavan rinkan kanssa maratonin. Jos edelleen harrastaisin uhkapelaamista, uskaltaisin lyödä vetoa että esimerkiksi polvieni nivelet eivät olisi kestäneet rinkan kuormaa jos eivät ne olisi tottuneet ja kasvaneet sietämään paljon isompaakin painoa vuosien mittaan.

Kirjoitan  nyt tähän itselleni kuitenkin pari asiaa myös viimeaikojen treenaamisesta, joista lataan uskoa onnistumiseen.

Ensinnäkin, luulen että neljä vuotta talvisin harrastamani sisäsoutu on tuonut kestoa keskivartalolihaksiin.

Toiseksi,  se että aloitin viime syksynä katastrofiin päätyneen Operaatio Smör:in oli tosi hyvä juttu. Silloin jouluaatonaattona sairaalassa maatessa se tuntui surkealta virheeltä, mutta tämän vuoden kannalta se oli parasta mitä saattoi tapahtua. Sain siinä tietenkin  kolme kuukautta kovaa hyvää  treeniä kun lisäsin rajusti ja nopeaan tahtiin painoja liiveihin.  Sen päälle on ollut hyvä tänä vuonna rakentaa. Vielä parempi juttu oli sairaalaan joutuminen. Muutoin tuskin olisin viitsinyt harjoitella rauhassa ja koittaa välttää loukkaantumista, muiden muassa askelta ja lihastasapainoa viilaten. Itseasiassa, tuskin ilman tyrä-gatea olisi edes alkanut ärsyttää oma tyhmyys siinä määrin, että olisin saanut päähäni aloittaa tätä projektia.

Kolmanneksi. Endomondon harjoitusohjelmat toimivat minulla tosin hyvin. Tämä on jo kolmas vuosi, kun juoksentelen kohti Vantaan maratonia tällä reseptillä. Tein joskus keväällä 17 viikon ohjelman ja olen noudattanut sitä noin niinkuin selkärankana harjoittelulleni. Tosin sillä erolla, että noin 50% harjoitusohjelman juoksuista olen korvannut rinkkajuoksuilla ja muutenkin olen säveltänyt melko paljon fiiliksen mukaan.  Punainen lanka on kuitenkin kokoajan ollut ja se on tärkeää.

Tältä näyttää viimeinen kuukausi:



Neljänneksi voimanlähteeksi läväytän keskimääräisen juoksunopeuden diagrammin vuodesta 2010 alkaen, jolloin otin ensimmäiset juoksuaskeleet.



Tänä vuonna harjoituslenkkieni keskinopeus on ottanut suurimman hypyn ylöspäin koskaan, siitä huolimatta että olen juossut vuoden juoksuista noin 30-50% rinkan kanssa. Nopeuden kasvu ei oikeastaan ehkä johdu niinkään siitä, että juoksukuntoni olisi jotenkin dramaattisesti parantunut. Enemmän kyse on siitä, että olen ruvennut ajattelemaan että "sitä oppii juoksemaan sitä vauhtia, mitä juoksee." Jos opetan ja turrutan kropan puuduttavaan junnaavaan väkisin jollain mitättömällä sykealueella pysyvään juoksuun, niin samalla hilaan luontaista juoksuvauhtiani alaspäin ja liikeratoja  siihen sopivaksi. (Lue lisää kerettiläisiä ajatuksia maratonharjoittelusta).

Äskeisen kappaleen lausunnolla ei varmaankaan ole kovin laajaa tieteellistä pohjaa, mutta aivan sama. Minun päähäni se toimii, ja placebon ja itsesuggestion voima on suurin. Siksi olen pyrkinyt nykyään vain nauttimaan juoksusta, ja minulle se tarkoittaa kovempaa vauhtia. Matalasykkeistä liikuntaa hankin muilla keinoin, vaikkapa soutamalla tai nurmikkoa leikkaamalla,  kävelemällä ja pihatöitä tehden.

Ajatusleikit on tärkeitä onnistumisen kannalta ja siksi kirjoitin tämän.

Samanaikaisesti fakta on se, että olen tavallinen keski-ikäinen ahmimismishäiriöstä kärsivä ex-läski, joka epätoivoisesti etsii alati erikoisempia keinoja ja syitä jaksaa pysyä ruodussa yksi päivä kerrrallaan. Kyllä sekin antaa voimaa.

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä ennätykseen !Harmi kun ei pääse katsomaan ,olen itse Tallinnassa juoksemassa maratonia viikonloppuna .Tunnistin niin itseni tosta ahmimishäiriöstä ,se ei todellakaan katoa mihinkään ,mutta hallittavissa .

    VastaaPoista
  2. Tuo viimeinen lause ex-läskistä joka etsii päivittäin "tietä",motivoi ainakin meikäläistä.Tsemppiä Maijalle koitoksiin ja elämässä muutenkin.Ismo "Ossi"Parkkinen

    VastaaPoista