maanantai 29. elokuuta 2016

Tampere maraton: rasvaretki

 Reilu viikko sitten sunnuntaina kirjoitin Facebookiin näin:

"Kaippa tässä voi pikkuhiljaa teeskentelyn lopettaa. Harmittaa vietävästi. Kolmeen viikkoon en ole nyt kunnolla treenannut, kuin yksittäisiä kokeiluita vaikka just nyt pitäisi sitä kuntoa kaivaa esiin. Oli jokin ihan tavallinen flunssa, mutta siitä jäi jotain. Lihaksia kolottaa, eivät palaudu juoksukokeiluista, tavallinen nurmikonleikkuukin on liikaa. Tekisi vain mieli nukkua. Lähinnä tuntuu kuin joku rihmasto kiertäisi lihaksia ja koko kroppaa kuristaen..."

Eipä ole  ensimmäinen kerta, että juuri sillä hetkellä kun v-käyrä saavuttaa raja-arvonsa, alkaa käänne parempaan. Jo tiistaina juoksu tuntui mielettömän hyvältä. Keskiviikkona uskalsin jo heittää  rinkan selkään ja sain vahvistuksen siitä, että flunssa on mennyttä.


Niinpä päätin, että menen Tampere maratoniin juoksemaan yhden kierroksen,  ehkä puolimaratonkin 20 kilon rinkan kanssa.

Ennen flunssaa äärimmäisessä voimantunnossa olin lupautunut juoksemaan 4h20min tavoiteajan jäniksenä.  Stadionin kisakonttorissa minua odottivat numerolapun lisäksi ihanat pitkät vaaleanpunaiset pupun korvat.

Onneksi olimme jo ennen juoksua sopineet Mikan kanssa, että juoksemme samaa matkaa ja että jos ja kun minulla meno hyytyy, niin hän jatkaa ja vie junan maaliin.

Tampereella reitti juostaan neljänä reilun kymmenen kilometrin siivuna  Pyhäjärven rantamaisemissa ja mm. Arboretumin läpi. Maisemat olivat tänä vuonna normaaliakin piristävämmt Rauli-myrskyn piiskatessa järveltä vettä juoksijoiden niskaan ja rakentaessa kaatuneista puista esteitä reitille. Muutamassa kohdassa sai tehdä ihan tosissaan töitä, että pääsi eteenpäin. Minusta kuitenkin tuuli toi  enemmän  energiaa kuin otti, ja vesikylvyt ja puhuri lisäsivät lämmönhaihdutusta tehokkaasti.

Jokaisella neljästä kierroksesta oli aivan oma luonteensa.

- Ensimmäisten kymmenen kilometrin aikana rinkan kuormitus kasaantuu jalkoihin. 
Kahdenkymmenen minuutin paikkeilla herää kysymys, tasaantuuko rasitus koskaan ja riittävätkö voimat juoksuun.  En  tiedä mitä siinä sitten tapahtuu. Jotenkin alkushokin jälkeen meno kuitenkin kevenee.  Kenties liike muuttuu taloudellisemmaksi tai ehkä riittävästi energiaa tulee käyttöön.

- Toisen kierroksen puolessa välissä tuntuu mielettömän kevyeltä.  Ratinan stadionille johtava alamäkiosuus vain tehostaa tätä tunnetta. Tottakai jatkan kolmannelle kierrokselle. En enää edes muista, että oli tarkoitus juosta vain kymppi tai enintään puolimaraton.

 - Kolmas kierros. Alussa on raisu myötätuuli, mutta Arboretumin vastatuuliosuudella tapahtuu vatsalihaksissa selvä käänne. Ryhti pettää. Edessä on noin 3km hyvin lievästi nousevaa reittiä. 26. kilometrin kohdalla tunnun painuvani kasaan kaksinkerroin. Vatsalihakset alkavat kramppailla. Hetkeä myöhemmin  myös selkälihakset.  Kaikki muuttui muutamien minuuttien aikana. Ihmettelen, mistä se johtuu. Jätän rinkan pois selästä soutustadionin kohdalle. Päätän hölkätä Ratinaan ja keskeyttää sinne. Juoksu tuntuu   omituiselta. Äkkinäinen muutos rinkattomaksi tuntuu vähän siltä kuin pitkän laskettelupäivän jälkeen ottaisi monot pois. Ihan kuin olisin lego-robotti, jolla on aivan vääränlaiset koivet. Loikin ylöspäin, en eteenpäin.  Hetkeä myöhemmin minut saavuttaa 4:30 jänis ryhmänsä kanssa.  Jutut on hyvät,  iloiset, ja vatsalihaksetkin lakkaavat kramppailun ja stadionille mennessä jo juoksen eteen, enkä ylös.

- Neljäs kierros. "Kyllä tästä paljon parempi muisto jää, jos en keskeytä vaan juoksen maaliin.". Näen jossain kaukana Mikan selän. Se karkaa minulta viitisen kerkaa, kun vatsalihakset aloittavat kramppailun uudelleen. Pysähdyn toistuvasti juttelemaan sekavia mutta siinä hetkessä omasta mielestäni järkevän ja hauskan oloisia asioita järjestäjille.  Viimeisen alamäkiosuuden alkaessa näen vielä kertaalleen Mikan oranssin paidan ja päätän että olisipa hieno juosta maaliviivalle yhtä aikaa. Sen teemme.  Hieno päätös.

Nyt kun on maratonista on kulunut kaksi päivää, olen tosi iloinen että lähdin Tampereelle ja erityisen kiitollinen siitä että olen tosi tyhmä.

Käteen jäi:

1)  tajusin, että en ottanut juoksun aikana mitään  energiaa, ja joinkin enimmäkseen pelkkää vettä.  Syytin aluksi ennenkaikkea myrskyä vatsa- ja selkälihasten antautumisesta, mutta todennäköisesti ne raukat eivät vain kyenneet tuottamaan riittävästi tehoa koska polttoaine loppui kesken. 

2) ykkönen oli jälkikäteen ajatellen idioottimainen tyhmä temppu, ja vähän riskaabelia. Olisin voinut ajaa ehkä itseni liiankin loppuun. Mutta toisaalta se oli tosi  hyvä juttu, pelkällä rasvanpoltollakin energia melkein riittii.

=> Vantaalla syön ainakin 400g hiilareita. 

3) rinkan painopiste on aavistuksen liian korkealla.

4) puolimaratonin verran kulki ilman mitään tunnetta energian loppumisesta. Tämän tiedon kanssa on paljon helpompi lähestyä tulevaa  Tamperen puolimaratonin  ennätysyritystä.

5) silloin, kun vatsan ja koko keskivartalon tukilihakset antoivat myöten, ja rinkka painoi kropan kasaan tunsin itseni  yhtä läskiksi, voimattomaksi ja surkeaksi kuin seitsemän vuotta sitten. Mahtava ja yhtäaikaa raivostuttava tunne.  Ei enää koskaan lisäkiloja nahan alle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti