torstai 5. maaliskuuta 2015

Vieraskynä: diabeetikon triplamaratonit

Verensokerisensorointia triplamaratoneilla

Medtronic MiniMed Paradigm

On ehkä vähän epätavallista, että diabeetikko saa verensokerisensorin lainaan terveeltä ultrahörhökaverilta. Nyt kuitenkin niin pääsi käymään, kun Läskimaija-Jussin kanssa asia tuli Viikin Viisvitosella puheeksi (ks. ultramatka ihmiskehoon). Jussi väitti saavansa hyvää dataa, jossa arvot sahaa ja muutoksia näkyy. Lupasin vähän enemmän sahaavia arvoja ja isompia muutoksia kun saisin sensorit omaan nahkaani. Jussi lainasi jouluksi minulle oman lainasensorinsa ja näin syntyi kolmen peräkkäisenä päivänä juostujen maratonien verensokeriseuranta.

Putte-possu saa herätyksen 


Sairastuin tyypin 1 diabetekseen 12-vuotiaana, 25 vuotta sitten. Ajoin motocrossia ajokortti-ikään asti ja sitten lopetin kaiken liikunnan. 27-vuotiaana sain puhelun diabeteshoitajaltani, joka herätti. Painoin reilut 90 kiloa (nykyisin normipainoisena 68 kg), poltin tupakkaa, käytin juhlajuomia runsaasti silloin kun käytin ja söin todella epäsäännöllisesti. Olin silti onnistunut pitämään diabetekseni jotenkin hanskassa. Hoitajan soitto liittyikin tulevaisuuteni ihan normi-ihmisen näkökulmasta, ei diabeetikon tukkeutuneiden hiussuonien, paineistettujen silmänpohjien tai kasvaneiden valkuaisarvoisten munuaisten näkövinkkelistä.  Hän nimittäin oli sitä mieltä, että tämä Putte-possu ei röhki viisikymppiseksi, jos meininki jatkuu samanlaisena – ei diabeteksella eikä ilman. Tähän mennessä oli paasattu poliklinikalla diabeteksesta ja siihen liittyvistä tasapainohaasteista. Nyt tajusin, että riippumatta yhtään siitä, että oma kehoni on sotinut itseään vastaan ja tuhonnut haimasolukkoni, näillä elämäntavoilla diabetes on ihan toisarvoinen riski tulevaisuudessani.

Aloitin painon pudotuksen ja tietysti löin vetoa maratonin juoksemisesta heti parin lenkin jälkeen kaverieni kanssa.

Ultrahörhöilyn porttiteoria


Tästä puhelusta on kymmenisen vuotta. Kun huumetta on saanut kerran, sitä pitää saada enemmän ja vahvempina annoksina. Maraton vie ultriin. Joroisen puolitriathlon vie täystriathloniin. Ultrajuoksut johtavat 24 tunnin juoksuun, ja mitä vielä on edessä? Ainakin olen ilmoittautunut Megamaniin, ensi elokuussa järjestettävään kolmen täystriathlonmatkan hullutukseen kuuden päivän aikana. Itsensä haastamisesta kestävyyssuorituksissa on tullut elämäntapa, siinä sivussa myös tulee liikuttua aika paljon.

Triplamaratoneja rypälereeninä


Vietin nyt toisen kerran peräkkäin jouluni siten, että juoksin jouluaattona, joulupäivänä ja Tapanina maratonin. Tarkoituksenani vielä nitistämään aina vartti pois edellisen maran ajasta, aloittaen 4,5 tunnista ja päättyen alle neljään tuntiin. Vuonna 2013 lauhassa ”syyssäässä” se onnistui, mutta nyt pysyin aikataulussa vain ensimmäisen ja toisen osalta. Kolmas meni sitten lähelle ensimmäisen aikoja. Repsahtaminen tapahtui puolivälissä, jossa olin vielä ajassa 2:02, ja energiankulutus kovimmillaan, kuten kuvastakin näkyy. Tosin selityksiä riittää, kinkku oli liian hyvää tänä vuonna ja sitä tuli syötyä paljon aina iltaisin marojen välissä, oli pakkasta ja myrskytuulta ja taisi jotain sataakin jne., kyllähän aina keksitään kun ei itseään onnistuta voittamaan.

Sensori nahassa korvaa terveen hölkkääjän haiman omat sensorit


Osa meistä diabeetikoista tuntee eräänlaista heikotusta ja huonovointisuutta kun verensokerimme
Sensoroitu Läskimaijan olkapää
ovat erittäin alhaalla. Kaikki eivät tunne edes sitä, vaan liian alhainen verensokeri johtaa lähes suoraan tajuttomuuteen. Minä tunnen kyllä matalat sokerit, mutta siinä vaiheessa kun sellaisen megalomaanisen heikotuksen saa maratonilla, niin voi sekuntikellon vaihtaa almanakkaan. Korkeita verensokereita ei arkielämässä käytännössä aisti mitenkään. On tärkeää pyrkiä pitämään diabeteksen hoitotasapainon hyvänä, koska tämä estää mahdollisten lisäsairauksien syntyä. Hyvään hoitotasapainoon tulee verensokeria mitata useita kertoja päivässä sormenpäästä - ollaan sitten Ironmanissa, maratonilla tai duunissa. Mittauksen jälkeen keskustietokone aivoissa raksuttaa päätelmät. Vaihtoehtoja on kolme: sokeri alhainen – lisää syötävää, sokeri korkea – lisää insuliinia piikillä nahkaan, sokeri hyvä – jatka menoa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun siihen lisätään käytännössä hemmetin vaativa ruokien hiilihydraattimäärien arviointi, hormonitoiminnan vaikutukset insuliiniherkkyyteen, pistospaikkojen vaikutus insuliinin imeytymiseen ja  liikunnan ja varsinkin überliikunnan dramaattinen vaikutus verensokeritasoa pudottavana, niin keskuskoneelta aletaan kysyä kapasiteettia. Eikä tässä hommassa kukaan onnistu maaliin joka kerta – ikuista oppimista kuten ultrajuoksu.

Medtronicin kaltaisista sensoreista on diabeetikoille suuri hyöty maratonilla tai pidemmillä matkoilla. Säästyvät sormenpäät alituiselta mittaamiselta, eikä tarvitse väliaikana olla jatkuvassa epävarmuudessa, että onkohan nyt tapahtumassa jotain radikaalia. Vaikka liikunta auttaa diabeetikon pitämään normaalisti sokeritasapainon todella tasaisena, niin kovilla kierroksilla ja pitkään ”ajettaessa” kulmakertoimet jyrkkenevät kaikille pienillekin muutoksille. Mikä normaalisti laskee verensokeria yhden yksikön, maratonilla saattaa tehdä sen kymmenkertaisesti. Lisäksi verensokerimittareilla on se paha tapa, että ne eivät meinaa kestää pakkasta, jolloin sokerimittari munissa juokseminen maratonin verran nostaa vaikeusastetta isännällä kuin isännällä. Lisäksi, jos puuskuttaa pitkää matkaa punaisella, niin sensoriin saa hälytyksen ja juoksukaveri  tai huolto voi tuupata geeliä koneeseen, jos itse juoksijasta alkaa äly kaikkoamaan. Tämän todistin käteväksi 24 tunnin kisassa.

Tosin jokainen ultrahörhöilevä diabeetikko on joutunut opiskelemaan itseään sen verran, että tietää suurin piirtein elimistönsä liikkeet ja osaa ajoittaa mittaukset oikeisiin aikoihin. Tosin diabeetikon verensokeriin vaikuttavat niin monet tekijät, että juuri kun luulet tuntevasi itsesi, tautisi yllättää sinut jälleen. Joten parempi on olla tiettyjä sääntöjä, joita voi alati olla rikkomassa kun jostain hormonaalisesta syystä sokerit taas käyttäytyvätkin ihan miten sattuvat. Normijuoksijallahan elimistö toimii siten, että kun urkkajuoman tai geelin heittää helttaan, niin elimistö tunnistaa hiilihydraattia olevan matkalla ja laukoo tarvittavan määrän insuliinia haimasta peliin. Diabeetikolla tuo tarvittava määrä arvioidaan itse manuaalisesti ja pistetään ihon alle insuliiniruiskulla. Tämän vuoksi on syytä tuntea eri ruoka-aineiden hiilihydraattimäärät ja tuntea oman kehonsa ja sen liikkeet, koska näistä kombinaatioista syntyy kulloisenkin insuliiniannoksen määrittely. Tämä on sitä D-ihmisen arkista matematiikkaa, jossa iteraatiolla on suuri osuus.

Verensokeri tippuu kun hiilihydraattivarastot loppuvat

* kaavioissa Y -akselilla verensokeri mmol/l  ja X-akselilla maratonin kesto

Maraton 1: Paloheinämaraton 24.12.2014,
lähtöaika klo 7:30. Maratonaika 4:28:32.
Peruskaava tuntuu itselläni pitkissä hölkissä olevan se, että ensin sokerit joko pysyvät tasassa tai hieman nousevat rasituksen alussa, sitten ne romahtaen laskevat, jonka jälkeen perusinsuliinimäärästä riippuen no joko hitaasti laskevat tai pysyvät suhteellisen tasaisina, kunnes taas kroppa tarvitsee kaiken olemassa olevan energian ja taas sokerit putoavat. Alun nousu liittyy insuliinin vastahormoneihin, pääosin adrenaliiniin, jonka me saamme liikkeelle jännittäessä tai kiiruhtaessamme viimetippaan kisapaikalle.

Minulla selkeä ensimmäinen verensokerien romahdus tapahtuu oikeastaan aina tunti neljänkymmenen minuutin kohdalla.  Toinen romahdus tulee kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tästä pidemmillä matkoilla tiputukset tasoittuvat siten, että 11 tunnin kohdalla taas tippuu ja rajusti.  Liikuntasuorituksen jälkeen keho kaipaa taas nopeasti energiaa ja insuliinia niiden välittäjäksi, joten heti rasituksen loputtua pistän insuliinia huomattavasti enemmän suhteessa normaaliin tarpeeseen, saadakseni verensokerin pysymään tasaisena.

Maraton 2: TKR Keräilymaraton Paloheinä 25.12.2014,
lähtöaika klo 8:00. Maratonaika 4:13:59.
Kaksi ensimmäistä juoksua on tehty siten, että perusinsuliinia on kohtuullisesti kropassa ja ateriainsuliinia ei ole lähimaillakaan. Alkupään kummut taas johtuvat siitä, että molempien maratonien lähdöt olivat aamulla noin kahdeksan aikaan, enkä halunnut herätä tällä kertaa aamiaiselle klo 4, jolloin olisin ehtinyt pistää ateriainsuliinin siten, että sitä ei olisi ollut elimistössäni lainkaan lähtöhetkellä. Näin ollen aamusokerini olivat noin 5 mmol/l ja söin siihen rahkaa ja banaania ja tällä tavalla hilasin sokerin hieman koholle, josta taas perusinsuliinin ja rasituksen yhteisvaikutuksesta ensimmäinen piikki 1:40 kohdalla tiputtaa sokerit normaaliin tasoon, joka on minulla maratonilla 8-12 välillä. Normaalisti pyrin pitämään sokerini 5-9 mmol/l välillä silloin kun en harjoittele. Kahden tunnin kohdalla siirryin kaikilla maratoneilla juomaan urheilujuomaa noin puolen tunnin välein ja ottamaan muutaman hedelmäkarkin rukkasesta, jossa niitä juoksun aikana lämmittelin.


Maraton 3: Hassen Kinkunsulatusmaratoni 26.12.2014,
lähtöaika klo 12:00. Maratonaika 4:23:29.
Joulutriplan aikana en juostessa ottanut insuliinia kertaakaan, mutta viimeisellä kolmesta juoksusta pistin maratonilla juuri ennen lähtöä puoli yksikköä raketti-insuliinia, joka normaalisti siis tiputtaa minulla maks 2 mmol/l tasaisesti alkaen noin 30 min. pistoksesta ja päättyen noin kahden tunnin kuluttua. Nyt vaikutus alkoi 20 minuutin kuluttua ja tiputti 8,5 yksikköä noin kahden tunnin aikana. Tästä näkee hyvin, miten insuliiniherkkyys kasvaa liikunnassa moninkertaiseksi, koska tiputus olisi johtanut huomattavasti matalammalle, jos en olisi mussuttanut irtokarkkeja rukkasestani ja ottanut hunajahuikkaa.  Toisaalta se myös todistaa miten käyttämäni ateriainsuliini, Humalogin vaikutus kestää rasituksessakin saman kuin normaalisti. Tästä siis johtuu viimeisen käppyrän erilaisuus suhteessa muihin.

Tasainen sokeri vai vuoristorata?


Olen kuullut monen terveen juoksijan puhuneen siitä, miten vaikeaa heidän on pitää verensokerinsa tasaisina. Tulee nuukahtamisia ja välillä taas kulkee niin peijoonisti. Minä kuulen aina tällaisissa tilanteissa nuo puheet siten, että miten tankata energiaa ilman, etteivät insuliinimäärät heittelisi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein insuliini estää tai sanotaanko, että se häiritsee energian muodostumista ravoista, joka on pitkänmatkan juoksijoiden normaali energian lähde. Meillä diabeetikoilla ja taviksilla on siinä mielessä samanlainen vika, että jos maratonilla kerralla tööttää ison määrän geeliä huiviin, tapahtuu molemmilla todennäköisesti virhearviointeja. Toinen ruiskauttaa joko liikaa tai liian vähän insuliinia ja toisen elimistö pökertyy isosta mällistä ja haima annostelee liikaa insuliinia, jolloin ensin sokerit nousee ja olo on energinen ja sitten se hetkellisesti tippuu, jolloin tulee voimaton tunne. Tämän vuoksi pienillä annoksilla säätäminen olisi molemmille suotavaa. Sinällään en ole huomannut mitään ero 4-12 sokereilla juostessa tasaisuuden merkityksestä. Välillä arvot ovat piirtäneet pokasahan terää ja olo on ollut kokoajan hyvä. Siis kunhan arvot ovat pysyneet äsken mainituissa rajoissa. Yli 8 arvoilla voi toki myös olla rasvanpolttoa vähentävää vaikutusta, mutta sinällään en koskaan ole nuukahtanut energian loppumiseen.

Vinkkejä energian imeytymiseen


Pitkässä juoksussa aivan liian alhainen verensokeri aiheuttaa minulle tajuttomuuden. Näin ollen on tärkeää tietää keinoja verensokerin nopeaan nostamiseen. Olen itse kokenut lukuisia matalia verensokereita maratoneilla ja muissa hörhöilyissä. Tässä muutama vinkki, joka saattaa auttaa myös tervettä hölkkääjää, joka kohtaa äkillisen verensokerin laskun ja sitä kautta uupumistilan:

1) Juo aina kun otat energiaa. Neste auttaa imeytymisnopeudessa. Liikkuessa oma nopeuteni on noin 20 minuuttia vatsasta nesteen kanssa ja 10-15 minuuttia limakalvoilta.
2) Limakalvoilta imeytyy todella nopeasti, mutta ei kovin paljoa. Hunajaa kun tööttää kunnon mällin ylähuuleen, niin verensokeri nousee reilusti puolet nopeammin kuin nielemällä, mutta arviolta vain kymmenys imeytyy limakalvolta. Tämä onkin hätäkikka, jota nuukahtamistilanteessa voi kokeilla.
3) Rusinassa on ihan julmetusti hiilareita, siksi sitä ei ihan turhaan ole monen hölkkäjärjestäjän pöydällä.
4) Rypälesokeri, maito tai kalja nostavat sokerit nopeasti. Valkoiset ala-asteen hiihtokilpailuista tutut glukoosipastillit, joissa on rypälesokeria imeytyvät erittäin nopeasti. Kahdesta syystä, pastilli hajoaa suuhun ja osa lähtee limakalvoilta ja toiseksi elimistön ei tarvitse hajottaa sokeria, koska se on jo puhtaana glukoosina. Laktoosi imeytyy myös erittäin nopeasti. Lasissa maitoa on puolikkaan banaanin verran hiilihydraatteja. Oluen mallassokeri menee pään lisäksi myös suoraan reiteen. Tämän takia taskulämmintä pilsneriä tarjotaan Finlandiahiihdon viimeisellä juottopaikalla, juuri niiden viimeisten suurten mäkien juurella.

Mitä Oli Tiedossa


No ainakin se, että Läskimaija-Jussin ja minun verensokeriseurannoilla ei ole mitään yhteistä. Se, että minun viuhtovat sokerini eivät aiheuta minulla jatkuvaa uupumisen ja piristymisen vuoristorataa johtuu yksinkertaisesti siitä, että pyrin pitkillä juoksuilla sähläämään mahdollisimman vähän piikkien kanssa. Toisaalta minä en onnistu mitenkään pitämään tasaisena sokereitani mikäli haluan ottaa energiaa juoksun aikana. Yksi yhtäläisyys diabeetikon ja taviksen välillä tästä minun etsinnöilläni löytyi. Se on nimittäin se, että kaikilla tapahtuu jossain vaiheessa kova energian tarve. Se ei tunnu vielä siinä 1:40 kohdalla, mutta jos siinä kohtaa jo osaa alkaa annostella tasaisesti hiilaria, niin voi monilta montuilta välttyä.

Jouluaaton Paloheinämaraton 2014, maratonkeräilijät
Miikka Bäckström, Janne Saarinen ja Juha Nurmela
Olipas mukava suoltaa tajunnan virtaa vieraskynänä blogiin, jota on tullut lähes sen alusta asti seurattua. Minulla on siis tässä käynyt niin, että ensin tutustuin maineeseen ja vasta sitten mieheen. No molemmat ovat aika hurjia. Sormenpääni kiittävät Medtroniciä ja Läskimaijaa sensorin lainasta – säästyin noin 210 reiältä reilun kymmenen päivän aikana.

Juha Nurmela

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti