torstai 13. kesäkuuta 2013

Kilpailemisesta

//  Tämä teksti on ollut valmiina nyt kolmisen viikkoa. Olen miettinyt julkaistako vaiko ei,  koska tiedän että tämä ei ole ihan standardin mukaista suhtautumista liikuntaan ja kilpailuun. Mutta ajattelin sitten, että minun täytyy joko lopettaa nämä blogi- ja muut kirjoitukset tai sitten vaihtoehtoisesti vain kirjoittaa se mitä haluaa ja mitä ajattelen, ilman miellyttämispyrkimystä.

Tunnustuksia-sarjassa siis tänään eräs mielen heikkous. Tästäkään ei Darwin pitäisi.

Inhoan kilpailemista.  En pidä siitä, mitä piirteitä kilpaileminen nostaa minussa esiin.  Jonkinlaisen vihamielisen pedon, jolle en ainakaan ystäviäni halua altistaa. Joskus olen päästänyt itseni lipeämään ihan oikeasti kilpailu-moodiin, ja siinä tilassa olen valmis käyttämään ihan kaikkia keinoja, aivan ketä tahansa vastaan.  Ja se ei sitten olekaan mitään hauskaa hubailua, se on sotaa.

En näe vastaavaa petoa useimmiten niissä ihmisissä, jotka kertovat nauttivansa kilpailuista.

Minä näen kilpailemisessa nimenomaan  vastakkainasettelun ja vertailun. Ei se varmasti se pointti ole. Kilpailemisesta pitävät varmaan näkevät jotain ihan muuta.

En halua vertailla itseäni toisiin. En ainakaan sellaisiin ihmisiin joilla on nimi jonka tunnistan. En pidä siitä, että joku kokee olevansa minua "huonompi". Vielä vähemmän pidän siitä, jos koen olevani huonompi kuin joku toinen.

Välttelen aktiivisesti päässäni kilpailutilanteita.

Aina se ei kuitenkaan onnistu. Joskus voi olla suorastaan epäkohteliasta kieltäytyä kilpailusta. Ei sitä helpoksi tee sekään, että osallistun liikuntatapahtumiin jossa osa ihmisistä tai kenties jopa enemmistö ihan osallistuu kilpaillakseen.

Miksi?  Tavallaan minusta tuntuu, että aina toisia vastaan kilpaillessa häviön yhteissumma on suurempi kuin voiton.

Jos juoksen jonkun perässä, joka selvästi kamppailee pitääkseen minut takanaan, koen että voin antaa tälle jollekin jotain vain häviämällä.  Jos sen sijaan jostain syystä kerkeäisin maaliin ennen tätä jotakin, en saisi siitä itselleni mainittavaa tyydytystä, mutta tämä toinen menettäisi oman tyydytyksensä. Voitan, kun häviän.

Selviytyminen on minun juttuni. 

Tämän tiedostaminen on ollut yksi niistä tukilangoista, joilla tämä liikuntahimmelini on pysynyt nyt useamman vuoden kasassa.

Kasaan itselleni haasteita, joista selviytymistä enempää ei voi itseltään edellyttää. Kun joku matka on selvitetty, etsin jotain muuta - ehkä nimenomaan siksi, ettei syntyisi tarvetta kilpailla edellistä kertaa vastaan. En voi sanoa nauttivani edes kilpailusta itseäni vastaan, niinkuin jotkut tekevät.

Se on nimenomaan selviytyminen, joka motivoi.

Miten sitten osallistutaan urheilutapahtumiin kilpailematta. Usein se on yllättävän helppoa!

Vaihtoehtoisia strategioita on:
- valitsen tapahtuman joka on pidempi, haastavampi tai rankempi siinä määrin, että ainut asia jota voi miettiä on oma selviytyminen.
- jonkun toisen selviytyminen. Lähdetään liikkeelle lähtökohtaisesti kaveriporukalla, rauhassa nauttimaan. Mukaan tulee joku/joitakin, joille kokemus on haastavuutensa takia oletettavasti selviytymistaistelu. Tämä on strategia tulevan viikonlopun Pirkan pyöräilyyn.
- tapahtuman edetessä tulee monesti vastaan aivan yllättäin ja pyytämättä keinoja keskittyä johonkin aivan muuhun kuin kilpailuun.

Miksi kirjoitin tämän?

Ehkä printtaan näitä A4:selle ja ojennan käteen  kun joku pyytää osallistumaan johonkin "leikkimieliseen" Kilpailuun.

Jos meitä olisi enemmän, voisin teettää rannekkeita, josta meidät taudinkantajat tunnistaa. :D

On minulla sitäpaitsi ainaskin yksi sielunsukulainen, Wargames (1983) elokuvan NORAD-komputteeriohjelma Joshua:

2 kommenttia:

  1. Samaa mieltä monestakin asiasta. Kilpailutilanteet ei nosta mussa petoa esiin, suhtautun kilpailuasetelmaan jopa yllättävän välinpitämättömästi mutta suhtautun juoksutapahtumiin juuri ennen kaikkea tapahtumina, en kilpailuina. Niistä onkin muodostunut enemmän seikkailuita kuin kisoja ja juuri siksi en olekaan kokenut epäonnistuneeni vaikka en olekaan onnistunut tavoitteissani. Seikkaileminen ja elämykset ovat tärkeämpiä kuin sekunnit ja minuutit!

    Selviytyminen ja itsensä voittaminen on SE juttu, ja juuri siksi suunta vie kohti niitä ultramatkoja. Matka on tärkeämpi kuin maali.

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti ja loistava kommentti Mikalta!

    Nää on just näitä sarjassamme elämää suurempia kysymyksiä...itekkin aina menossa kisaan tai tapahtumaan vain maaliin pääsy/ehjä suoritus/ itsensä voittaminen mielessä. Mutta kun lappu on rinnassa niin...hups, tavotteet muuttuu.

    En tiijä onko se nyt niin huono asia jos koittaa parantaa aikaansa jollain tietyllä matkalla, näkeehän siinä oman mahdollisen kehittymisensä, mutta tätäkin "jaksaa" ehkä vaan tiettyyn pisteeseen asti. Sitten tekeekin mieli jo jotain suurempaa saavutusta jota ei ole vielä kokenut ja kokeillut että pystyykö siihen. En tiijä, anna tänne se ranneke :D

    VastaaPoista