sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Melkein luovutin

Kirjoitin maanantaina oheisen kuvakaappauksen blogikirjoituksen, julkaisin sen ja  suljin Facebook-sivun sekä Twitterin. Teksti oli julkaistuna noin viisi minuuttia ja joku sen varmaan ehti lukeakin.  Sitten vaimo sanoi:  "Onko tämä se mitä haluat, oletko nyt helpottunut?"

Päätin ottaa aikalisän ennen kuin panen pillit pussiin mutta olin melko varma ettei mieli  muutu. Kyllä tämä nyt oli tässä, ajattelin.  Tuntui, ettei minussa asu enää Läskimaijaa, sitä metafyysista kehokaapparia, joka ajaa ihmisen ojasta rynnäkköön ja iloisin harppauksin kohti maailmanloppua.




Mietittyäni asiaa tajusin, ettei Läskimaija olekaan mihinkään lähtenyt. Sen sijaan olen vuosien mittaan virittänyt itselleni ansan.

Olen pian kuusi vuotta haastanut itseni alati kohti haasteita, puolimarasta maratoniin, täysmatkaan ja ultrajuoksenteluihin. Veto niihin tuli kuin itsestään. Se oli vähän kuin aseen laukaus: vääjäämättä piippuun, sieltä ulos ja pihalle.  Kun alkusysäyksen voima alkoi hiipua, aloin hakea  ikään kuin keinotekoista, uutta propulsiovoimaa mm. itseni mittailusta erilaisin anturein. Ne jatkoivat lentoa.


Luin pari viikkoa sitten kirjoittamani tekstin ja sanat: "Ei tunnu hyvältä, en ymmärrä, ei kiinnosta, en pysty, en halua."

Viime aikoina olen sen enempää itseäni kuuntelematta olettanut,  että homman pitää jatkua entisellään. Samaten minusta on tuntunut, että muut olettavat matkan jatkuvan aina kohti yhä hullumpia tempauksia.

Hokasin, että ei tarvitsekaan kiinnostaa, pystyä tai haluta yhtään mitään,  mitä en itse halua. Olen näistä liikuntahommista edesvastuussa vain itselleni.


Tämän hoksaaminen oli suuri helpotus, koska on todella vaikeaa punnertaa väkisin kohti jotain odotuksia ja tavoitteita, jotka eivät edes oikeastaan tule sisältä, vaan jostain ulkoa. Se on ristiriitaista. Erityisen stressaavaksi tilanteen on tehnyt se, että olen ollut viimeiset pari kuukautta jonkun mystisen taudin riivaama. Oletetaan, että se on vaikka ylikunto tai mykoplasma, kenties huomenna selviää lisää kun lääkäri soittaa vasta-aine-tuloksista. Luulen, että vitsaus paranee vähintään tulpanopeudella nyt, kun tämän sisäisen ristiriidan aiheuttama stressi on poistunut.

Kun Läskimaija valtasi kehoni marraskuussa 2009, aloin liikkua niin kuin pystyin, tuntui hyvältä ja tavoittelin sitä, mitä halusin.

Vietän tämän kesän ja toivottavasti koko liikunnallisen tulevaisuuteni näillä opein. Se alkaa näistä kuvista.

Melkein luovutin, vaikka tarvitsi oivaltaa.


1 kommentti:

  1. Täältä ulkopuoleltakin on vähän näyttänyt että kaikki ei ehkä mene liikuntarintamalla niin kuin pitäisi vaikka en tietenkään osannut sitä pukea sanoiksi. Ei kukaan muu voi sitä myöskään toiselle sanoa koska jokaisen pitää ne oivallukset itse keksiä ja löytää se oma tie. Jos joskus siltä tosiaan tuntuu niin kyllä nämä blogit ja muutkin voi poistaa. Tämän tosiaan pitäisi olla intohimoa ja innostusta eikä mikään pakkopulla.

    Mennään vaikka vähän pientareen kautta, kunhan mennään niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta. Tsemppiä fyysisten tautien voittamiseen, henkinen voitto on jo otettu! Mieltä ja kehoa ei kannata liiaksi erottaa toisistaan joten ehkä tuo pakkoliikehtiminen on vaikuttanut kropankin toimintakykyyn. Kroppa laittaa pillit pussiin jos mieli ei sitä tajua.

    VastaaPoista