torstai 24. heinäkuuta 2014

Vieraskynä: Joroisten puolimatka 19.7.

Mies katsoo minua pitkään.

"Paperinenäliina?"

"Niin", vastaan. "Ettei tarvi niistää sormilla."

"Ymmärrätkö sä, että mulla on päällä triathlonpuku? Jolla uidaan, pyöräillään ja juostaan yhteenmenoon? Jotkut kuseekin sen läpi."

"Joo. No entä kangasnenäliina?"

Miehen ilme muuttuu epätoivoiseksi.

"Ei siinä ole taskuja."

Ymmärrän hävinneeni pelin. Yritin vain auttaa.  Seuraavaksi yritän ujuttaa hänen satulalaukkuunsa ksylitolipurkkaa. Urheilujuomat tekevät hallaa hampaille.

Jään kiinni. Lupaan, etten auta enää.

Hän lähtee. Suutelen onnen mukaan ja lupaan huutaa lujaa. Lapset katselevat muualle. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat.

Hotellihuone on hetkessä tyhjä. Poissa ovat mies, pyörä ja kiivas tavaroiden etsintä. Sykevyö ja sen kuminauhalla kokoon askarreltu ranneke, pyörän runkoon jesarilla teipatut geelit, juomapullot, juoksulippis, pyöräilykengät, juoksukengät, kypärä, renkaiden hiilidioksidipatrunat, pumppu, uimakassi, juoksukassi, pyöräilykassi.

Järjestys on yhtä sattumanvarainen kuin niiden etsimisprosessikin.

Tarrojen liimaus oli oma ohjelmanumeronsa. Säären tatuointi meni pieleen. Toivon tunnistavani miehen numerottomasta pohkeesta.

"Äiti, ei uidessa näy pohkeet", keskimmäinen huokaisee.

Jään oikein pohtimaan. Väitän, että minulta joskus näkyy. Kukaan lapsista ei usko.


Kello 11.22 - uinti 1.9 km

Vesi kiehuu. Käsiä, jalkoja, pohkeita, selkiä. En näe yhtään numeroa, taputan kaikille.

Aalto kerrallaan uimalakkiset painuvat järveen. Jos saisin valita itselleni uimalakin värin, valitsisin oranssin. Nuorimmainen valitsisi sinisen, ja kaksi vanhinta eivät vaivaudu edes vastaamaan.

Meidän täytyy kiirehtiä kohti pyöräreittiä. Mies jää melomaan järveen. Lähetän pienen, kepeän pilven ajatuksia hänen menoaan turvaamaan.

Järvi kuhisee kuin piranja-allas.


Kello 12.09 - pyöräily 90km

Seisomme tiesululla odottamassa juuri oikeaa valkoista kypärää ja mustapunaista kiituria. Sitten vihdoin.

Otan valokuvan jo kaukaa. Väärä mies. Sama toistuu seitsemän kertaa. Kuvat pitää poistaa, ennen kuin näytän ne miehelle. En halua todistuskappaleita siitä, että luulen milloin ketäkin häneksi. Pitäisi käydä optikolla.

Lopulta vanhin bongaa horisontista tutun hahmon. Mies kiitää ohitse. Huudan ja taputan. Hetken näyttää siltä, kuin hän huomaisi meidät. Tuntuu hyvältä. Me saamme olla osallisina.

Muistan seurani ja alan taas käyttäytyä. Lapset katsovat sitkeästi pois minusta. Mikään ei ole niin noloa kuin huutava äiti. Eivät edes pussaavat vanhemmat.


Kello 15.02 - juoksu 21km

Löydämme mainion, varjoisan paikan metsänrajasta juuri ensimmäisen juottopisteen jälkeen. Välillä saamme niskaamme vettä, kun joku heittää puolityhjän mukin maahan.

Nuorimmainen jaksaa kannustaa kaikkia ohijuoksevia. Vanhimmat ovat tyytyväisiä niin kauan kuin en huuda. Näen tuttuja, yritän rohkaista.

Mietin, sanoisinko, että hyvin menee. Mistä minä sen tiedän. Ehkä silloin onkin juuri koko juoksun synkein hetki, jalat kramppaavat ja mieli laahaa.

Mietin, sanoisinko, että hyvältä näyttää. Mikä makutuomari minä olen. Ei tämä mikään missikisa ole.

Mietin, sanoisinko, että kyllä sinä jaksat. No en sano.

Lopulta huudan vain: "Hyvä, hyvä."

Yoda, rouva Yoda, Jason, rouva Jason, Noora, Hanne. Mies. Jalat vievät, hän jaksaa vastata ja hymyillä takaisin. Kestävyysurheilussa tärkeintä on aina uusi askel.

Hävettää, että on hiki. Kannustajan pitäisi olla kepeä ja viileä, kun ei kerran tarvitse taivaltaa 21,0975 kilometriä.

Joku kuuluu huutavan Alexia. Pääministeri juoksee ohitse. Hän niistää nenänsä juuri meidän kohdallamme. Ei ollut hänellekään kukaan pannut nenäliinaa mukaan. Onneksi joku heittää heti perään vesikupin.


Kello 16.59

Itkua vääntää. Kaikki meni taas kerran hyvin. Mies on kunnossa, mies lähestyy maalia, mies kiihdyttää, rynnii, nostaa kätensä biisonin sarviksi. Ei nielaistua aaltoa, ei puhjennutta pyöränrengasta, ei kirskuvia auton jarruja, ei eksymistä, keskeytystä, tiputusta. Edellisen yön painajaiset menivät aivan hukkaan. Onneksi.

Lapset halaavat märän isänsä. Meilläkin on ollut pitkä päivä.

Mies pyyhkii otsaansa, ojennan paperinenäliinan. Siitä tarttuu nukkaa kulmakarvoihin.

Lapset kääntävät selkänsä kuin yhteisestä sopimuksesta. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat. Paitsi hikiset, pussaavat vanhemmat.

05:38:29 startin jälkeen miehen hymy leviää leukaperistä poskien kautta silmiin. Näen, että hän on onnellinen. Minäkin olen.

Rouva Läskimaija

15 kommenttia:

  1. Täähän oli hyvä idea, hyvä kirjoitus ja hyvin mennyt kisa. Onnittelut! =)

    VastaaPoista
  2. Kiva rapsa eri näkövinkkelistä, tykkäsin.

    VastaaPoista
  3. Mainio vieraskynäkertomus! :)

    Oli kiva nähdä taas!

    VastaaPoista
  4. ihana kirjoitus! Teidän tunnelma välittyi tänne saakka. kiitos Rouva Läskimaija. t: Rouva Yoda ;)

    VastaaPoista
  5. Tosi kiva kirjoitus, hyvä idea tämä vieraskynä. Nämä kisareissut ovat hienoja koko perheen tapahtumia joista saa varmasti paljon irti myös muut kuin itse urheilemassa oleva yksilö.

    VastaaPoista
  6. Aivan mahtava näkökulma! Nauratti lukiessa:D

    VastaaPoista
  7. Hauska! Kiitos tästä :) Ja tuo lasten nolostelu on niin totta! "äiti, et ooooo tosissas!"

    VastaaPoista
  8. Mahtava vieraskynä! Kiitos! Ja onnittelut onnistuneesta kisasta!

    VastaaPoista
  9. Loistava kirjoitus! Terveisin "väärämies" pyöräilykuvasta ;)

    VastaaPoista
  10. Hyvä kirjoitus ja näkökulma! Vaimoni nauroi ääneen..

    VastaaPoista
  11. Nyt ymmärrän kirjoitusta vielä paremmin, enhän se minä ollutkaan. =) En ihmettele yhtään, että hankalaa osua kohdalleen kun meitä komeita oli niin paljon Joroisissa.

    VastaaPoista
  12. Eläydyin niin että minullakin tuli kyyneleet silmiin. Kiitos:) -ja onnittelut
    Tuomo

    VastaaPoista
  13. Kiitos! Tämän vuotinen Joroisten reissu oli kieltämättä loppuraporttia myöten ainutlaatuinen. Nähdään ensi vuonna, ehkä ennenkin. :)

    VastaaPoista
  14. Kiitos rouvalle huipusta rapsasta! tippa tuli linssiin :)

    VastaaPoista