lauantai 19. lokakuuta 2013

Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös
Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.
Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.





12 kommenttia:

  1. Hieno, samaan aikaan molli- ja duurivoittoinen tarina. Kiitos mainiosta kirjoituksesta!

    Ja tuleehan noita Vaarojen maratoneja vielä, monta.

    Ehkä itsekin jonain päivänä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiäkkö, mää itseasiassa näin sut jo siellä lähtöpaikan parkkiksella. Sitten katosit polulle, enkä enää saanut uudestaan näköpiiriin. Joko se olit sinä, tai sitten se oli astraaliprojektio tulevaisuudesta. Jalassa oli Salomonit, sen näin! :)

      Poista
  2. Kyllä lopun pohdinnoista huomaa todellisen ultraajan kurkistelevan sisältä. Siellä se odottaa, kuoriutumistaan.

    Hieno tarina. Lopun pohdinat DNF:stä ovat täyttä asiaa. Ultramatkat ottavat paljon, mutta myöskin antavat. Toivottavasti olet laittanut TODO-listallesi myös 24h-juoksun. Todennäköisesti saat elää samanlaisen tunnemyrskyn juoksun aikana ja jälkeen kuin tehdessäsi ensimmistä Ironmania.(Todennäköisesti tunteet ovat vielä luokkaa kertaa kolme.)

    Tsemiä treeneihin! Kivuttomia ja terveitä kilometrejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitenkä en ollut törmännyt sun blogiisi aikaisemmin. No tiedänkin, en aktiivisesti oo etsiskellyt mitään - mutta siis hienoja kirjoituksia, ja huikeita seikkailuita. Ryhdyin lukijaksi!

      Saa nähdä nyt miten tän ultraaja-metamorfoosin kanssa käy, sitä on nääs toukka täysin tietämätön siitä mitä tulee ja tuleeko siivet. Koitetaan ny ainakin aktiivisesti sitä kohtaan ponnistella vaikka esimerkkiä seuraten. :)

      Poista
  3. Suurella innolla olin kierroksen jälkeen keskeyttämässä ja ihan hyvältä se tuntuikin! Ensi vuonna ihminen on valmiimpi fyysisesti ja henkisesti!! Malttaako tuota odottaakaan? Tuskin...jotain korviketta tarvittaneen matkan varrellekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ... jonkinlaista vuoristogasellikoulutusta ainakin pitäisi hankkia tässä väliajalla. Nimittäin ninnannunna, kävipä mielessä se, että huh hei jos olisi ollut jäässä ne polut siellä. Mitä se sitten olisi ollut! :)

      Poista
  4. Olen tismalleen samaa mieltä Tik-Takin kanssa. Ei pienintäkään syytä tuntea syyllisyyttä sun. Ensi vuonna tai sitä seuraavana iskemme uudestaan kovempana kuin koskaan :) Kaikekseen silti koko reissu asettui asteikolla kohtaan "huikea"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kerta, tehdään näin. Sen olen päättänyt, että ensi vuonna harkitsen sentään kahdesti, jos huomaan että tarjolla olisi jotain polkujuoksenteluun valmistavia tilaisuuksia. Vaikka, niihin liittyisi pelottava taikka suorastaan kauhistuttava sosiaalinen aspekti, kuten tässä oli tänä vuonna: http://menoinfo.fi/tampere/urheilu-ja-liikunta/johdatus-polkujuoksuun/319718 ... voin kuvitella, että noilla poluillla on ois paljon annettavaa sielulle ja päälle, jos siinä saisi koettua jonkinlaisen vapautmisasteen vielä!

      Poista
  5. Minä luppaan olla ens vuonna kannustamassa taas! Teitä kaikkia kolomee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, jo etukäteen. Voi tulla tarpeeseen! Vaikkakin on mahdollista, että tämä siirtyy nyt vuodella. Juuri nyt kytee kyllä päässä kovasti se ajatus, että jostain pitää ensi syksynä ja talvena saada 2 + 3 pistettä UTMB-juoksua varten kokoon.... jotta saa nyt nähdä! :)

      Poista
  6. Hieno asenne. Aina ei voi onnistua sataprosenttisesti, ja vaikka ei onnistuisi perinteisessä mielessä niin ei sen tarvitse tarkoittaa mitään epäonnistumistakaan. Vivahteita on monia ja mitä avarammalla mielellä seikkailee niin sitä erikoisempia lopputulemia saa kohdata.

    Voisin tulla moikkaamaan Pomarkkuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin just. Nyt, taas pikkuisen enempi jälkikäteen ajatellen, harvoin olen jostain hommasta saanut näin paljon motivaatiota. Jotenkin esimerkiksi tämä painoasia ei vaan ole konkretisoitunut haaveiden kannalta invalidisoivana asiana, ennenkuin vasta nyt kun peli piti ihan oikeasti viheltää poikki. AIVAN MAHTAVAA ja huippua! Pahin mahdollinen lopputulema olisi olut se, jos olisin jotenkin juuri ja juuri ryöminyt perille asti. :) Kolin jälkeen on tapahtunut raju käänne ja motivaatio buusti tuonkin asian suhteen - just tätä tarvin esim. ajatellen Eagleman -hommia!

      Joo, nähdään Pomarkussa!... siellä on tarjolla muuten myös puolikas ja kymppi... meinaan vaan jos sulle Rautaveden jälkeen vielä jää jalkoja...:)

      Poista