lauantai 4. toukokuuta 2013

Matka Hoka Highland Flingiin

... koska juoksupaikalle siirtyminen oli jo itsessään seikkailu, kirjoitan siitä ensin erikseen. Myöhemmin illalla lisää itse juoksusta.

// HOKA Highland Fling  on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.

Istahdin Ryanairin sinikeltaiseen koneeseen perjantaina 26.4 klo 13:15. Viereeni, vasemmalle puolelle, istui Jason.  Käytävän toisella puolella velmuili  hulvaton matkaseuramme: geokätköilyyn ja sananmuunnoksiin erikoistuneet  Hirsjärven Pekka ja  Porilaisen Erno. Laskeuduimme Stanstediin kolmisen tuntia myöhemmin.

Automatkakuvaus olkoot tribuutti Ernolle ja Pekalle:

Kunnolliset tullimiehet tarkistivat tiketit ja passit. Sitten pikatallustimme autovuokraamoon. Vuokra-autossa oli vastoin asiakirjoja pellit kupussa ja vinkkarit rutussa.  Erno ja Pekka olivat ladanneet geokätköt GPS-paikantimiinsa ja  piipahtelivat pakollisille menoilleen kaikkinaisille poluille. Me Jasonin kanssa torkuimme  autossa olut katettuna jumppapieksuista jutellen ja  purkkeja väistellen.  Mäkkärillä söimme maukasta lihaa, Jason sai vielä yllärinä hedelmäkupin. Vielä piristävät sumpit ja niin Vauxhall vinkui  Pekan käsissä kuin piinattu Rellu läpi lukuisten kuravallien ryskäten hervotonta rallia kukkuloille.

Noin 620 kilometriä, ja aivan liian monta härskiä sananmuunnnosta myöhemmin saavuimme puolenyön korvilla vatsalihakset reenattuina perille hotelliin Glasgowiin.

Asettelimme drop-bageihin matkalta ostamamme urheilujuomat sekä strategiset coca-cola-panokset. Solmimme pussit hermeettisesti ja asettelimme ne valmiiksi aamua varten. Klo 00:45 asetuin nukkumaan.

Nukuin noin viidentoista minuutin pätkissä. Heräsimme paria tuntia myöhemmin, n. 04:30.

Kanssakilpailijoiden hämäämiseksi Lotta Svärd -henkiset huivit.
Pekka ja Erno heittivät meidät noin 20 kilometrin matkan Glasgowista Milngavien rautatieasemalle, juoksun lähtöpaikalle.

Rekisteröitymispaikalla ei ollut jonoa, ja saimme valkoiset kirjekuoret käsiimme samantien. Niistä saimme ajanottochipit, joiden remmit ylsivät juuri ja juuri sirojen nilkkojemme ympäri. Ylimääräistä aikaa jäi vajaa tunti vielä kahvittelun jälkeenkin. Aamu oli sateeton mutta melko kylmä, lämpöä viitisen astetta. Asetuimme vielä toviksi Ernon ja Pekan autoon torkkumaan heidän lähtiessään geokätköille.

Palattuamme takaisin lähtöpaikalle oli juomareppuisten juoksijoiden määrä jo huomattavasti lisääntynyt,  ilma väreili sähköisenä. Lähtöön oli parikymmentä minuuttia.

Paniikin lievittämiseksi astelin hermostuneesti ympäri lähtöpaikkaa ja otin muutamia epäonnistuneita valokuvia. Kannoin vyötäröllä Spi-belt-vyötä ja siinä digikameraa.

Hermostuneeseen tepasteluun tuli yllättävä ja tervetullut katkos kun yhtäkkiä kuulimme selvää suomen kieltä. Edinburghin Outi miehineen! Oh hoh! Heidän näkemisensä katkaisi kehittymässä olleen paniikin siivet. Kisan pääorganisaattori John Duncan piti kisan avajaispuheen, ja paria minuuttia myöhemmin kärkijoukko säntäsi liikkeelle, Outi ja miehensä huusivat peräämme kannustuksen.

Unelma oli nyt ja tässä. Edessä 85 tuntematonta kilometriä. Liikkeelle lähti  vajaat 600 juoksijaa. Me Jasonin kanssa melkolailla joukon hänniltä.

Ihan ensimmäisinä kilometreinä oli ruuhkaa. Hyvä tilaisuus luoda katsaus väkijoukkoon. Osallistujat voi luokitella  karkeasti kahteen luokkaan:

- supermiehet -ja naiset.

Supermiehet ovat niitä, jotka näyttävät stereotyyppiseltä ultramatkan juoksijoilta, legendojen sankari-atleeteilta. Voimakkaat jalat, reidet ja pohkeet. Jäntevä, kimmoisuutta huokuva vartalo. Gasellimainen liikehdintä. Rasvaprosentti 3-5.

Kuvassa eräs taikaviitoista.
- taikaviitat

Näyttävät ennen tarkempaa tutkiskelua jonkin  silmiinpistävän yksityiskohdan takia heikoilta, aavistuksen surkeilta ja kenties jopa avun tarpeessa olevilta.

Kuin olisivat väärässä paikassa väärään aikaan jonkin erehdyksen takia. Tyyppiesimerkkejä tällaisista olivat mm. kohtaamamme Piereskelevä Parkinson Mies (ylemmässä kuvassa oikealla alhaalla) ja jalkaterät voimakkaasti sivulle törröttäen juokseva lyhyt pieni kumara nainen, joka näytti erehdyttävästi mm. the Unit -sarjassa psykologia näytelleelltä Linda Huntilta.  Lasken tähän kategoriaan myös Aivan Tavallisen Näköisen Albiino Naisen.

Taikaviitoilla on salaisuus. He ovat antamaansa kuvaa  paljon vahvempia. Kenties voittamattomia. Heillä on jossain syvällä sisimmässään jokin ehtymätön sykkivä  taianomainen voimanlähde, josta kumpuaa lisäenergiaa juuri silloin kun sitä eniten tarvitaan. Tuo voimanlähde on paradoksikone, se heikkous.  Haluaisin ajatella kuuluvani tähän arvostamaani joukkoon.  Minua kutsuttiin kokoni, painoni ja mahani takia lukuisia kertoja Big Fellaksi.

...to be continued...

1 kommentti:

  1. Tätä tarinaa oli odotettu! Hieno avausjakso. Jatkoa odotan innolla...

    VastaaPoista