Minun ahmimishäiriöni: kuinka kasaan itseni uudelleen

Viime vuoden lopulla kävin Nurmelan Juhan aloitteesta Lohjan Diabetesyhdistyksen tilaisuudessa puhumassa ahmimishäiriöstäni ja sen hallinnasta. Aluksi ajattelin, että en jaa tätä materiaalia netissä. Nyt luin sen kuitenkin uudestaan, ja ajattelin että miksipä ei: minä en enää häpeä, ja joku muu voi tästä hyötyä.

Samoin, jos sinulla on jokin yleisö, joka on kiinnostunut kuulemaan syömishäiriöstä ja sen kanssa selviämisestä, ota yhteyttä: jussi@fatventure.com.

Mogwai päivänvaloon

Riiviöt (Gremlins)-elokuvassa vuodelta 1984 Billy-poika saa joululahjaksi söpön pikku olion, Mogwain, ja sen hoito-ohjeet. Tärkein sääntö on "sitä ei saa missään nimessä ruokkia keski-yön jälkeen". Oheinen klippi kertoo, miksi.

Ahmimishäiriön kenties suurin voimavara on salailu. Sama se on varmaan kaikkien ongelmien kanssa.  Sillä surkealla hetkellä, kun jostain syystä olin hereillä yksin puolenyön jälkeen, kukaan ei nähnyt, ja ne nakkipaketti, tuliais-Toblerone, juustokimpale, sinappiputkilo, 10 leipää ja tonnikalapurkki vain olivat siinä.  Viisitoista minuuttia  myöhemmin möngin sänkyyn.

Kuvitellaan, että kärsit ahmimishäiriöstä. Löydät itsesi tuosta yllä kuvatusta tilanteesta: olet sammunut kohtuuttoman ylensyönnin, pöhön ja verensokeriryöpyn  sänkyysi sammuttamana, sitten aamulla yökötykseen, itseinhoon, häpeään ja avuttomuuden tunteeseen heränneenä, mikä helvetti minulla oikein on?

On seuraavien tapahtumien kannalta ratkaiseva hetki. Esitätkö, että kaikki on ok? 

Lopputuloksena inhoat itseäsi, aamiaista et pysty syömään, yököttää, lounaskin jää väliin ja päivälliselläkin pitää syödä vähän kevyemmin että eiliset kalorit saa säästetyksi, salailukin on raskasta, vituttaa. Illalla toistuu sama kuin eilen, mutta kovempana. Sama seuraavana aamuna. Mutta kaikille esität, että kaikki on ok. Häpeät itseäsi päivä päivältä enemmän.

Vai kerrotko herättyäsi vaimollesi, ystävällesi, facebookille tai blogillesi miten kävi? Minulla on ongelma.

Tullaan Mogwain hoidon toiseen sääntöön: "se ei saa joutua kirkkaaseen valoon, ei etenkään päivänvaloon, missä se voi kuolla. "

Keskiviikkona 23.11 kävin Nurmelan Juhan aloitteesta Lohjan Diabetesyhdistyksen tilaisuudessa puhumassa ahmimishäiriöstäni ja sen hallinnasta.


Etukäteen pelotti hirveästi mutta minusta tuntui että se on tehtävä.  Kokemus oli mullistava. Jo valmistellessani materiaalia esitystä varten opin paljon. Opin paljon mm. ahmimishäiriön syntyolosuhteista sekä niistä asioista, jotka ovat auttaneen sen kahlitsemisessa. 

Jouduin avaamaan omat salailun verhoni täydellisesti. Suorastaan tunsin kuinka oma ongelmani kärventyi, kun se joutui kirkkaaseen valoon.

Lohjalla eräs kuulijoista kertoi ettei ole ikinä aikaisemmin kertonut omasta syömishäiriöstään kellekään.

Nyt kun on kulunut kaksi viikkoa tuosta Lohjan mullistuksesta, olen tajunnut vielä yhden asian.  Olen haastanut itseäni fyysisesti, mutta miksi en uskalla haastaa itseäni sosiaalisesti. Mitä oikeastaan pelkään? 

Mitä väliä, vaikka olenkin sosiaalisesti kömpelö ja todennäköisesti sanon jotain naurettavaa. Minua ei hävetä syömishäiriöni eikä siitä puhuminen. Montaa muuta ihmistä vielä hävettää.

Jos sinulla on jokin yleisö, joka on kiinnostunut kuulemaan syömishäiriöstä ja sen kanssa selviämisestä, ota yhteyttä: jussi@fatventure.com

Elämäntapamuutosta ei ole ja nykytilan säilyttäminen on mahdotonta.

Vain kuukausi sitten juoksin Vantaalla ennätyksen rinkan kanssa. Voisi ajatella, että se oli kovinkin voimauttava kokemus. Niin se olikin, siihen asti kunnes saavuin tavoitteeseen menin voimalla eteenpäin. Sen jälkeen olen antautunut virran vietäväksi.

Meinasin ensin visualisoida tätä mustalla aukolla, ja sen ympärillä kaartelevalla satelliitilla. Tai hitaasti kohti koskea virtaavalla joella. En löytänyt täydellistä videota, joten pitäydytään faktoissa.

Mitään elämäntapamuutosta ei ole. Minun on täysin turha tuuduttautua ajatukseen, että jokin olisi perustavalla tavalla nyt toisin kuin aiemmin elämässäni. Olen sama mies. Sama ahmimishäiriö. Sama synkkä virta.

Nykytilan säilyttäminen on mahdotonta. Virta virtaa, uin tai en.  On täysin turha ajatella, että voin jotenkin maagisesti ja helposti säilyttää nykyisen kunnon ja henkisen motivaatiotason.

Paljon on kuitenkin muuttunut sitten marraskuun 2009? Miksi? Siksi, että olen aina asettanut tavoitteeksi seuraavan vastavirrassa näkyneen kiven, hypännyt koskeen ja uinut sitä kohti.

On vain yksi johtopäätös: Aseta tavoite, ja ui sorsa, ui!

Laihduttamisesta, syömisestä, ahmimisesta ja lisäravinteista

Silloin tällöin joku kysyy, että miten olen laihduttanut. Lyhyt vastaus on, että minulla avain laihtumiseen on se että minä en laihduta.

Jos  on taipumusta ahmimiseen, kuten minulla, ei kannata "laihduttaa". Raju laihduttaminen on hyvä keino hankkia ahmintahäiriö. Jos ahmintahäiriö on jo valmiiksi hankittuna, niin laihduttaminen tai tiukka syömisten kontrolli on tehokas keino vahvistaa sitä. (ks. Mielenterveystalo: irti ahminnasta)

Aina joskus kuitenkin vieläkin teen sen amatöörivirheen että yritän laihduttaa. Näin kävi mm. vuoden vaihteen julistuksessani. Onneksi laihtuminen ei kuitenkaan ollut projektin päätavoite, vaan vain yksi keino sen saavuttamiseksi.  Onneksi tajusin virheeni ajoissa, ja luovuin mielettömästä painonpudotusharhastani ja keskityin sen sijaan  tavoitteeseen. Rinkkajuoksutavoitetta kohti pyrkiessäni olen laihtunut muutamia kiloja tänäkin vuonna. Laihtuminen itsessään ei ole tavoite, se on sivutuote siitä että menee jotain oikeaa tavoitetta kohden.

Toistolla tehoa. Olen siis laihtunut vuodesta 2009 reilut 50 kiloa siksi, että en ole laihduttanut.

Vaikka tähän nyt kirjoitan pari erikoisuutta syömisestäni en kannusta koittamaan samaa. En edes tiedä onko näillä asioilla ollut vaikutusta omankaan ahmintani kurissa pysymiseen, mutta viimeiset kahdeksan kuukautta ovat sujuneet ongelmitta. Iso osatekijä on  varmasti kuitenkin  myös se, että olen todella motivoitunut onnistumaan rinkkaprojektissani.

* Lievä erikoisuus: lounas arkipäivisin, noin neljänä päivänä viidestä, on tällainen:

 - paistinpannulle rasiallinen herkkusieniä tai vastaava määrä kanttarelleja, 4 kananmunaa, feta-olivii-juusto -rasia.

* Friikki-tason erikoisuus: iltapala, on lähes jokapäivä tällainen

-  2 prk (5dl) tomaattipurskaa,
-  1 prk (4dl) tomaattichilimurskaa
-  runsaasti chiliä (esim. poppamies savunaga, tai mitä tahansa)

=> sekoitetaan
=> mikroon

Syön siis joka ilta n. 1.5 litraa chili-tomaatti-keittoa. Joku voisi sanoa, että sehän se vasta onkin ahmimista. Ehkä onkin, mutta siksi en ahmi jotain muuta. Minulla jää siitä hyvä, tyytyväinen ja energinen  olo. Ahmisesta sen sijaan jäisi hävettävä, väsynyt ja itseensä pettynyt olo.

Muutoin syön terveellisesti, normaalisti ja melko säännöllisesti noin 5 ateriaa päivässä.

Käytän tilaisuuden myös tunnustaakseni syömäni lisäravinteet.

En ole tähän päivään mennessä juuri lisäravinneasioista viitsinyt kirjoitella, koska minusta etenkin tässä asiassa kannattaa käyttää ihan omaa harkintaa eikä varsinkaan antaa painoarvoa kenenkään sattumanvaraisen maallikkonettihörhön jutuille. Ihan vain avoimuuden takia kerron siis, että:

- Olen syönyt jo monta vuotta säännöllisesti beta-alaniinia. Se nostaa ehkä lihaskestävyyttä.

- Syön säännöllisesti Vogelin Vital Power kapseleita. Ruusujuurta, kaurauutetta ja magnesiumia.

- Syön Zinkosan sinkkitabletteja, niissä on sinkin lisäksi C-vitamiinia. Erityisesti syön silloin, jos olo tuntuu flunssaiselta.  Flunssan sairastaa näin ehkä  muutaman päivän lyhyempänä. (hs.fi)

- Ja punajuurihommistani olenkin jo kertonut.

Älä ota tästä esimerkkiä. Todennäköisesti ruokavalioni ja syömäni lisäravinteet ovat yksittäin haitallisia ja yhdistelmänä hengenvaarallisia. Itse olen päätynyt tähän tällä hetkellä hyväksi havaitsemaani kombinaatioon harjoittamalla  tantrista internet-googlailua ja haitilaista woodoota.

Miksi sitten edes kirjoitin tämän, jos ei kerran ollutkaan tarjota maagista ohjenuoraa ja reseptiä seurattavaksi?

Minusta tuntuu, että ainakin itselläni niksi on se että löytää ihan omat  rutiinit, tavat ja tottumukset joilla "löysin rantein" saa pidettyä syömisen järkevänä päivätasolla.   Eikä niiden tapojen ja tottumusten tarvitse olla mitenkään ihmeellisiä hienosti nimettyjä dieettejä, tieteellisiä tutkimuksia ja ulkoa asetettuja totuuksia. Riittää, että omaan systeemiinsä uskoo. Vaikka se olisi sitten niinkin omituinen, kuin omani.

Ahmimishäiriö, aina valmiina

Eilen oli painonhallinnallisesti vahvaa tekemistä ihan

iltaan asti. Ostin elokuviinkin vain 1.5 litraa C+Magnesium vissyä. Hyvä poika!

Ainostaan elokuvissa mätin puolikiloa irtokarkkia. Kotiin tultuani söin muulta perheeltä ylijääneet kaksi jättiannosta intialaista takeaway ruokaa. Iloisen jälleennäkemisen syömishäiriöni kanssa kruunasi se, että sulatin komediaelokuvaa katsomaan kokoontuneelta  perheeltä salaa chili-tomaatti-keittooni pussillisen edam-juustoraastetta. Söin siis myöhään illalla arviolta noin 5000-6000 kcal. Se vastaa  esimerkiksi noin viittä Hesburgerin megahampurilaista.

Tänä aamuna olen hakannut itseäni henkisesti. Heikko paska on se, joka pilaa viikkojen ja kuukausien työn vain siksi että on ollut vähän flunssainen olo ja arjen rutiinit ovat horjuneet.  Viikon mittaan kuitenkin on käynyt niin, että oirehtiminen ja aaltoliike on lisääntynyt.

Toisaalta, tekee hyvää tuntea itsensä eikä luulla tulleensa muuksi. Bedman lurkkii sisälläni aina valmiina ja tarttuu hanakasti jokaiseen oljenkorteen ruokkiakseen syömishäiriöni hallitsemattomaan rehotukseen.

Ruokapäiväkirja: ahmiva munamies

Olen pitänyt maanantaista alkaen ruoka, uni- ja liikuntapäiväkirjaa. Kun viikko on kasassa, lähetän havaintoni Veli-Pekka Valkoselle. Hän on fysiatrian erikoislääkäri ja hänellä rutkasti kokemusta mm. ravitsemuksesta ja urheilusta.

Minun oli tarkoitus tehdä tämä blogikirjoitus vasta kun koko viikko on takana. Mutta teen sen nyt, koska tunnen itseni taas kerran täysin epäonnistuneeksi.

Yhtäkkiä eilen illalla, kun jo olin hakeutumassa kohti sänkyä, löysin itseni päivällä ylitse jääneiden keitettyjen perunoiden ääreltä. Otin yhden käteeni, ja sipaisin voita päälle. Hyvää. Kai voin toisenkin syödä. Laitoin vähän reilummin voita päälle. Aivot ruksahtivat jonkinlaiseen vikatilaan.

Yhtäkkiä söin neljä leipää ja kaavin voita päälle kuin lapiolla.  Oivariinia meni vähintään pari ruokalusikallista per leipä. Kietaisin vielä kalkkunafilettä ympärille. Yhtäkkiä ajattelin: "Syö sitten.  Ei tässä mitään hävittävää enää ole". Hain kolme perunaa lisää ja toistin saman voi-ylilyönnin niihinkin. Se tuntui pahoinpitelyltä. Naamaan vaan, selkärangaton olento. Ota apina tuosta vielä banaani. Olo oli jo jotain aivan muuta kuin hyvä, mutta hain loputkin neljä perunaa ja tungin ne naamaani. Koko sessio kesti reilut viisi minuuttia.

Kävelin sänkyyn itseäni vihaten. Miten voi ihminen olla niin degeneroitunut ettei pysty hallitsemaan edes omaa syömistään. Epäonnistunut paskakasa.

En ole ikinä ennen pitänyt ruokapäiväkirjaa, mutta uskon että tämä on hyvä juttu. Nyt jo ilman asiantuntija-apuakin tunnistan pari seikkaa jotka yhdistävät näitä hetkiä jolloin BED-man ottaa vallan ja kytkin luistaa. Niihin päiviin yhdistyy ainakin kolme asiaa: kalorien kyttääminen, normaalia isompi hiilihydraattimäärä normaaliruokien yhteydessä, mutta ennenkaikkea: normaalia myöhäisempi nukkumaanmeno ja se että jään hereille yksin.

Nyt aamulla asiaa mietittyäni olen iloinen siitä että pääsen tarkastelemaan asiaa yhdessä asiantuntijan kanssa. En pidä ollenkaan mahdottomana, että on löydettävissä jonkinlainen tasapainotila. Lisäksi kiitän itseäni siitä, että minulla on tämä blogi, jonka avulla pystyn käsittelemään tällaisiakin asioita.

Läskimaija elää paksusti

Olen käynyt juoksulenkillä nyt viimeksi tasan sata päivää sitten ja painan 122.8 kg.  Mahakumpu alkaa olla sitä tasoa, että häpeän taas itseäni.

Eipä tarvi enää ainakaan miettiä, onko Läskisyys ohimennyttä. Läskit elävät hyvin, mutta on alkanut tuntua siltä että Maijuus on mennyttä.

Nimittäin sellainen ero on verrattuna vuosien takaiseen alkutilaan, että olen kurkannut jo nurkkien taakse ja nähnyt mitä siellä on.  Jotenkin on nyt tuon liikunnan suhteen vähän semmoinen olo, että miksi?

Sisäsoudinta olen kyllä jaksanut rämpätä kohtuudella mutta en ole ollenkaan varma innostunko enää juoksemaan sittenkään kun kevät tulee, tai että jaksanko alkaa treenaamaan vaikka triathlon täysmatkalle. Miksi jaksaisin, se on jo kolmesti koettu.

Miksi edes luulin että mikään olisi muuttunut. Olen paininut saman asian kanssa säännöllisesti, viimeksi tammikuussa 2014.  Tarvitsen jonkin motivoivan haasteen. Minun on löydettävä jokin uusi nyt mahdottomalta tuntuva loppumonsteri lyötäväksi.

Onneksi on soutu, muuten olisi aivan liian helppo ajautua virran mukana ties kuinka kauas monsteria kalastaessa.

Paljon uutta hyvää, ja yksi wanha kehno

Viikko sitten sain sekä Operaatio: Kotkanpesä -toimeksiannon että siihen liittyvän joulukuun harjoitusohjelman. Silmäilin toki innostuneena ohjelmaa jo siinä heti samantien, mutta en totta totisesti tajunnut kuinka paljon kaikkea siinä oli. Uutta, ja jännittävää.

Minua ei oikeastaan näin ennakolta ole ollenkaan jännittäneet harjoitusohjelman fyysiset haasteet. Henkiset sitäkin enemmän. Aloitin liikuntaurani talven pimeimpinä hetkinä marraskuussa 2009, silloin kun kukaan ei nähnyt, vähän niinkuin puoliksi salaa, ja piilossa. Tulevassa harjoittelutavassa on paljon pelottavaa.... sosiaalista ja niin edelleen.

Kolme ensimmäistä päivää toimivat pehmeänä laskuna uuteen: juoksua, soutuergoa, sisäpyöräilyä trainerilla ja uintia. Vaikka lajit ja vehkeet olivat tuttuja, olivat treenit  erilaisia, selkeästi eri tehoilla, joko kunnolla rauhassa, tai sitten selvästi kovemmalla sykkeellä. Ja soutuergo+pyörätraineri -yhdistelmätreeni, miksi en ole sitäkään tajunnut  tehdä koskaan aikaisemmin.

Neljäs päivä, asteen kovempi rasti.  Ikinä tämän (oho, jo!) reilun neljän vuoden aikana en ole harjoittanut mitään ihme-uinti-pelle-tekniikka-kikkailuja. No ok - tuli liioiteltua, kävin minä pari kertaa triathlon-seuran treeneissä pari vuotta sitten, ja yritin käyttää jotain pulliksiakin tai mitänenyt on - mutta ei siitä mitään tullut paitsi nenä kipeäksi kun ne pulpahtelivat milloin mistäkin suunnasta koipien välistä torpedon lailla hyökäten.

Ensin säikähdin, että näinkö taas: pullikset sinkuloivat siellä milloin omaan ja milloin jonkun viereisen radan vesijuoksijan otsaan!  Mutta sitten huoahdin helpotuksesta - yksikään monirivisestä uintitreeni-ohjeesta ei ollut suoraan luokiteltavissa varsinaisesti ihme-uintipelle-tekniikkakikkailuksi. Laudan kanssa potkut, ne kyllä olivat jo rajatapaus. Kun sitten veteen pääsin, niin aikahan menikin aivan hujauksessa. Paljon nopeammin kuin pelkkää matkaa uidessa. Sen verran kuitenkin olin lopuksi sekaisin, että unohdin hienon juomapullo-treenohjelma-automatiikka-innovaationi  uimahallin suihkutiloihin.

Viides päivä. NYT JOTAIN RAJAA! Treffit kuntosalilla klo 08:00. Jos maailmassa on joku toinen paikka, kaikkien niiden muiden paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi, jossa en tunne itseäni kotoisaksi, niin se paikka on kuntosali.  Mielikuvissani kuntosali on nimittäin paikka, jossa testosteronia hikoilevat härän ja laumanjohtajagorillan välimuodolta näyttävät miehet kolistavat  Twingo-tyyppisen auton painoisia rautoja. Se on se paikka, jossa aivan liian tiukkoihin trikoisiin tai mikroshortsheihin pukeutuneet naiset pakottavat maalaispojan katsomaan nöyrästi alaviistoon samanaikaisesti kun alati kiihtyvään tahtiin levittävät ja sulkevat kiinteitä hikisiä reisiään nimenomaan tähän asiaan tarkoitetussa laitteessa. Se on se paikka, jossa edellisistä syistä löydät itsesi  salin  perimmäisestä nurkasta, jostain aivan käsittämättömästä laitteesta, aivan ihmeellisestä asennosta. Sitten heilautat käsiäsi ja jalkojasi ja yhtäkkiä löydät itsesi totaalisesta lukkotilanteesta, koska olit mennyt laitteeseen ylösalaisin tai vähintään nurinperin.

Mutta, mitä. Salilla oli noin puolentusinaa ihan tavallista ihmistä. Normaali, ystävällinen tunnelma. Ei härkiä, ei mikroshortseja. Joku tuttukin. Ja megayllätys: jotenkin ihmeen kaupalla Kotkanpesä-valmentajani oli kyennyt löytämään kahdeksan liikettä jotka a) jokainen olivat ymmärrettävissä joko pyöräilyä, juoksua tai uintia auttaviksi ja b) ne olivat omaksuttavissa. Hämmästyttävää. Ainoastaan maastaveto saattaa vaatia joitakin kymmeniä vuosia, ennenkuin osaan sen oikein.   Näillä liikkeillä mennään nyt pidemmän aikaa.

Välipäivän jälkeen tuli viikon ehdottomasti ennakolta kovin juttu.  Aamupäivällä ohjatut uintitekniikkatreenit ja iltapäivällä YHTEIS-polkupyörätraineritreeni. Suoran ohjauksen vastaanottaminen, uintitekniikkatreenit, ja tiivis yhteisharjoitus. Näitä EI harjoiteltu sosiaalisen metsämörrin koulutuskurssilla! Aivan käsittämätöntä, ensinnäkin: uintitekniikka-hommat kolisi - siis tuntui, että sain siinä jotain alustavaa pientä ahaa-elämystä useisiinkin asioihin (käsiin, vartalonasentoon ja KÄÄK! potkuihin).

Sitten toisekseen, traineri-yhteistreenit olivat aivan mahtavat. Jos joku, niin eikö se ole mahtavaa kun kymmenkunta aikuista ihmistä raahaa polkupyöränsä ja harjoitusvastuksensa, ehkä arviolta, n. 12 m², tilaan ja sitten nuo ihmiset polkevat sitä pyörää tunnin, rajusti! Mahtavaa! 

Kun vielä ennen treenien alkua olimme säätäneet ajoasentoa melko paljonkin, penkkiä ylös, oli pyörän polkeminen yhtä juhlaa. Sen lisäksi, että päässä pyöri ajatus siitä että ilmavirtaus hidastaa vauhtia  Eaglemanissä vähemmän, tuntui ajoasento paljon väljemmältä.  Asento kallistuu varmaan jatkossa vielä hieman jyrkemmin, mutta tältä se nyt näyttää. 

Ensimmäinen ohjelman mukainen treeniviikko on nyt siis takana. Ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä kuinka taitavasti se oli muodostettu. Jotenkin, asteittain, pikkuhiljaa nämä jutut on tulleet vastaan ja vain yhdessä viikossa olen päässyt sisään jo tosi moneen uuteen asiaan ihan konkreettisesti. Käsittämätöntä.

Nyt viime päivinä olen myös saanut muistutuksen siitä, mikä se minun todellinen viholliseni ja demonini on.  Se, joka minun on voitettava jotta voin suorittaa Operaatio: Kotkanpesän. Se on ahmimishäiriö. Olin saanut nyt taas pari viikkoa pidettyäni itseni hyvin kurissa ja nuhteessa. Paino on tippunut säännönmukaisesti. Iso apu siinä on ollut tämä voimakas sitoutuminen Kotkanpesään. Ohjelma, rutiinit ja tulevaisuuden ennakoitavuus.

Keskiviikko-iltana jokin kontrollissa taas repesi. Tai ei jokin, vaan tiedän tasan tarkkaan mikä. Vaimo oli reissussa - ja sitä kautta rutiinien suojaverkko ja taivas repesi. Parissa päivässä - tai tarkemmin sanottuna todella pahasti revenneessä illassa -  olen tuhonnut taas usean viikon työn. Tai ehkä en ole, mutta siltä nyt tuntuu.

Totuus on, että tämä minun ahmimishäiriöni kurissapitäminen vaatii itseltäni liki täydellistä keskittymistä ja siinä onnistumista. Jonkinlaista selkeää päämärää, ja uskoa myös siihen syyhyn  miksi siinä pitää onnistua. Tänä vuonna tuo selkeä päämäärä on  ollut hieman hukassa. Ja se näkyy tässä käyrässä jonka julkistan nyt. Karua katsottavaa. Painoni on tällä hetkellä korkeammalla  kuin vuosi sitten. Itseasiassa, se ei nyt tässä näy, mutta juuri äsken kellotin korkeimmat lukemat 14 kuukauteen.

Toinen asia, jonka tiedän nyt, on se että ongelmat nauttivat ja kasvavat salailusta. Siksi, vaikka toisaalta ajatus siitä, että tämänkin tekstin lukevat jotkut ihan tutut ihmiset, tuntuu pahalta, niin en salaile tätä asiaa. Täten nimeän sinut, ahmimishäiriö-demonini. Sinä olet tuon oheisen videon puskissa lymyävä pirullinen Predator. Ja tästä päivästä alkaen, julistan sodan alkaneeksi.  Nyt Predator, rasva ei pelkästään tummu. Higgsin bosonillakin on enemmän elinaikaa kuin tuolla ylimääräisellä rasvalla kehossani.

I'm BED-man.

// Lihavan ahmimishäiriö eli BED (engl. Binge eating disorder) on syömishäiriö, jonka oireista kärsivä syö suuria määriä ruokaa pakonomaisesti,. Syöminen ei edellytä nälkää, vaan esimerkiksi paha mieli laukaisee ahmimisen halun. Ahmija syö usein yksin, koska suurten määrien syöminen muiden läsnä ollessa hävettää. Ylenmääräisestä syömisestä on seurauksena vaikea lihavuus . Lähde: Wikipedia

Aika riisua taikaviitta päältä. Ihan alasti. Vaikka täällä blogissa olenkin viimeaikoina  esiintynyt milloin ultrajuoksijana, soutukoneena, maratoorarina ja  iron maninä, on se vain sumuverho. Taikaviitta. Minulla on ahmimishäiriö. On ollut niin kauan kuin muistan, ja on edelleen. Totuus on, että ennenkaikkea... I'm BED-man.

Kun olin ala-asteikäinen, äitini lähetti minut melko usein hoitamaan kauppa-asioita. Hoidin nämä reissut tunnollisesti. Melko usein, aika-ajoin tai ainakin useammin kuin kerran kuitenkin kävi niin, että ostin salaa 400g palvikinkkua, lauantaimakkaraa, hookoon sinistä tai jotain muuta sen kaltaista pientä "pikku" suolapalaa. Tungin tuon ostokseni suuhuni  himoissani muutamassa hetkessä kotimatkalla. Sitten surin.

Tiedostin, että olin tehnyt ainakin kaksi asiaa väärin. Ensinnäkin olin tehnyt jotain salaa, luvatta. Toiseksi, mikä minä olen. Hirviö, frankenstein, miksi tein sen?  Enkö voi ollenkaan kontrolloida itseäni?

Lapsena en kuitenkaan lihonut, olin laiha poika. Ehkä siksi, että lukioiässä pituuskasvu pysähtyi vasta johonkin  194 cm kohdalle.

Muutin. Menin opiskelemaan yliopistoon. Syömiset olivat nyt ensimmäistä kertaa elämässä vain omasta itsestä kiinni. Jostain syystä homma pysyi hanskassa. Olen jälkikäteen ajatellut, että jotenkin murroksen suuruus peitti sen alleen.

Satunnaisesti BED-man kuitenkin lakkasi uinumasta. Kävelin läheiseen Siwaan juuri ennen sen sulkemisaikaa ja ostin. Söin.

Surin. *tun kelvoton sika.  Mikä se on sellainen olento, joka ei pysty kontrolloimaan edes omia syömisiään.  Se se vasta on turha.

... työelämä sujui kivasti. Rakastuin. Oma yritys. Perhe.

BED-man.  Taikaviitta, se kulki aina kuitenkin mukana

Koko elämäni olen a) syönyt säännöllisesti b) terveellisesti c) riittävästi. Minulla on käynyt sellainen onni, että nämä asiat ovat olleet sekä lapsuusajan perheessä että omassa perheessämme tärkeitä asioita.  Minulle on turha puhua terveellisistä ruokailutottumuksista, tiedän niistä paljon. Toteutankin.

Jos en olisi BED-man, en aivan varmasti olisi ikinä ollut ylipainoinen.

Liikalihavuuteni perustuu vain ja yksinomaan siihen, että jostain syystä satunnaisesti mutta kuitenkin melko usein itsekontrollini pettää syömisen suhteen aivan täydellisesti. Eikä se niin satunnaista ole, eivätkä syytkään ole tuntemattomia. Tiedostan kyllä  usein etukäteen ne kehittyvät ahmimis-tilanteet, ja niihin johtavat syyt. Joskus jopa reagoin, ja tilanne ei toteudu. Joskus en.

Kuten kuvaukseen kuuluu,  kontrolli pettää useimmiten tai kenties aina silloin kun muut eivät ole kotona tai ovat jo menneet nukkumaan // "yksin muilta salassa".

Hieman näitä kohtauksia myöhemmin menen nukkumaan. // "Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa".

Jos tätä sattuisi vain harvakseltaan, niin olisi se normaalia. Jokainen ahmii joskus. Mutta, minusta tilaisuus tekee perin säännönmukaisesti varkaan.  // "Varsinainen ahmimishäiriö on kyseessä vasta silloin, kun ahmintaa on vähintään kaksi kertaa viikossa ja kun sitä on jatkunut useita kuukausia."

...  Sitten nykyhetkeen. Olen saanut viime aikoina pidettyä tämän taipumukseni suhteellisen hyvin kurissa. Nyt viime sunnuntaina päätin että  PRKL SENTÄÄN! Minun on pudotettava 5-10 kg painoa ennen ensi kesän puolimatkan ja täysmatkan triathlonia sekä Waarojen ultra-maratonia.

Painoni on junnannut jo puolisen vuotta paikallaan ja päätin, että nyt siihen on tultava muutos. Kolme päivää pysyinkin hienosti suunnitelmassa. Söin säännöllisesti, hyvin, mutten liikaa, kalorivajetta jäi hiukan joka päivä.

Tultiin eiliseen. klo 16:30 näin jääkaapissa nakkipaketin. Tartuin pakettiin, ajattelin että otan sieltä vain yhden nakin. Kavahdin. Joku oli jo nävertänyt paketin kulmaan pienen reiän, sieltä oli ujutettu muutamia nakkeja ulos. Kuka?! Laitoin paketin takaisin jääkaappiin. Ajattelin  "eipä omenas kauas puusta putoa..." ... pelastuin kuitenkin tällä kertaa itse.

Päivä meni puuhakkaasti. Tulin kotiin vasta 23:15. Söin salaattia. 2 minuuttia meni onnellisesti.

Muistin nakkipaketin. Söin sen, hiukan vajaan paketin Popsi Iso-viitosia. Rosvopaistiviipaleita. Pojalla oli ollut myös synttärit.  Pöydällä oli tapahtuman jäljiltä jäänteitä. Söin, söin, rajusti.

Sitten menin nukkumaan.

I'm BED-man.

Ehkäpä minun on syytä muistaa se.  Ehkä minun pitääkin olla tyytyväinen siihen, mitä on viime vuosina tapahtunut - rauhallista painon alenemaa ja kunnon kohenemaa. Nimittäin  // "Tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen"


// Kursiivilainaukset www.terveyskirjasto.fi / Lihavan ahmimishäiriö (BED)

Luuserimorkkis

On sitä, kun velttoilee koko päivän/illan, eli eilisen, ja lisäksi syö jääkaapista sekä pakasteesta kaiken mahdollisen. Mm. kolme kinuskijäätelöä, järjettömät määrät leipää, vajaa litra jugurttia, suklaata, sipsejä (jotenkin sellaisia nyt kerrankin oli joltakulta kaappiin jäänyt, kun kysyntää oli) no en jatka vaikka se olisi mahdollista.

Mutta perseestähän se. Yhdellä tällaisella romuttaa aina kivasti viikon tjsp aiempia aikaansaannoksia. Toisaalta!!! Muunmuassa maailmankuulu Britney Spears on juorulehtien mukaan ollut syömishäiriöinen ja hän on siitä huolimatta pystynyt suursaavutuksiin. Ehkä minäkin, jos ryhdyn vain käyttämään lyhyttä hametta ja vilauttelen haaroväliä aina taksiin noustessa. Luulisi, että vaikutus on vähintään vastaava, kun olen vielä iso karvainen mieskin.

// 128.5kg - grand l0054h!!!

ps. Päivälliseksi vedin Döner-Kebabin (iso).