sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Yhtälön kalibrointia

Olen kirjoittanut tänne kolme juttua, jotka olen poistanut hetkeä myöhemmin. Ne ovat olleet pikkunäppäriä postauksia, joissa kerron jotain kivaa tulevasta harjoittelusta ja suunnitelmista. Turhanpäiväisiä kiiltokuvakirjoituksia, vaikka sinänsä totta.

Kirjoitin kiiltokuvat, koska olen näppäillessäni välttänyt kirjoittamista mitään ikävää.  Tätä lukevat monet tutut, miksi droppaisin kenenkään tunnelmaa?

Muistin aamulla yhden ajatuksen.  Idea on tuttu ainakin Nokian verkkopuolen nykyiseltä johtajalta sekä kirjoista  Onnellisuuden yhtälö (Mo Gawdat, Googlen kehitysjohtaja) ja  Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (Mark Manson, rääväsuu, joka kirjoittaa elämänohjeita, mutta raflaavammin).

Vaakakuppeihin laitetaan:
(Omat teot  ja kokemukset) vs (Käsitys miten ihanaa ihmisillä yleensä on)

Jos vasemmalla puolella on enemmän, olet onnellinen.  Somessa kerrotaan enimmäkseen mukavia asioita, ikävät jätetään usein kertomatta. Tarkkailijalle välittyy vinksahtanut kokonaiskuva.  Monet kokevat itsensä ympäröivän maailmaan verratessa onnettomiksi.  Alla yhtälön kalibrointiin tarkoitettu tilannekuva.

Koiran kanssa iltalenkillä laahustaessa ainut aistielämys on luotaantyöntävä homeen haju. Silmillä ei havaintoa voi pimeyden takia varmistaa, mutta hajusta päätellen useat suomalaiset talot ovat homeessa. Niitä ei kai ole suunniteltu kuukausien vesisateeseen. Herään usein kivuliaaseen virtsaamistarpeen tunteeseen.  Taudin toteamisen peruskivi on tyypilliset oireet. Peräaukon kautta tunnustellen eturauhanen tavallisesti aristaa. Eturauhastulehdus on tämän ikäisillä, lähempänä kuolemaa kuin syntymää olevilla, miehillä melko yleistä, piinaava pitkäaikainen ongelma. Suonikohjut ovat kipeytyneet, koska olen pimeyden halvaannuttamana viime viikkoina liikkunut vähemmän kuin tarpeeksi. Reiden suonikohjut eivät ole tämänikäisillä miehillä yleisiä, mutta jos taustalla on massiivista ylipainoa, ei se ihme ole. En ole kuntoillut viimeaikoina, koska on ahdistavaa mennä kuntosalille joka on myyty aivan liian täyteen. Vuoden vaihteen jälkeen moni muu vielä jaksaa yrittää. Minä innostun yleensä vasta silloin, kun muut luovuttavat. Maaliskuussa.  Täysi kuntosali on kuin hammaslääkärin tuoli ja sen kirkkaat valot. Pimeitä vapaita nurkkia ei ole.  Ei pakopaikkaa, on mentävä lähelle muita. Tuntuu että ne katsovat ja vertaavat. Ei ne varmasti oikeasti katso, uskottelen. Mutta ne katsoo, ja ajattelee "kylläpä minulla menee hyvin, tuokin liikuntakyvyttömyyttä lähestyvä läski oli vielä marraskuussa ihan hyvässä tikissä ja tavoitteli lehden mukaan guinnesin ennätystä, mutta nykyään se on tuollainen tursahtanut urpo".  Ne katsoo ja näkee Tokmannillakin, jos ostan tarjouksesta Suffeli-pusseja. Ei pitäisi tuon ostaa enää suffeleita ainakaan.  Minä en oikein enää näe. Kännykän taskulampun avulla näen melkein lukea pakkaustekstejä ihan hyvin. Pimeässä näen huonosti.  Homeiselle koiranulkoilutuslenkille lähtiessä tervehdin naapuria. Oli pakko, koska se pysyi itsepäisesti paikallaan vaikka odotin piilossa sivurakennuksen takana. Se olikin  postilaatikko.  Onneksi, mikä helpotus.